A zase zpátky

... eli erästä Tolkienin teosta lainaten: "ja takaisin."

Perjantaina 12. päivä minulla oli vielä iltaviiteen asti aikaa sadan tornin kaupungissa. Pakkasin ja järjestelin laukkujani, heitin tavaraa pois ja siivosin pientä huonettani. Puoliltapäivin kävin keskustassa viemässä yhden kirjepaketin postiin, koska halusin keventää matkalaukkuani. Samalla tein kävelyretken Kaarlensillan yli. Kuuntelin muusikoita, katselin taiteilijoita ja väistelin turisteja viimeisen kerran ja ostin vielä muutaman korun. Muistin, että jonkin tietyn patsaan koskettaminen takaa, että tulee Prahaan takaisin, mutta en muistanut, mikä patsas se oli, enkä toisaalta halunnut kilpailla patsaiden läheisyydestä muiden Prahan kävijöiden kanssa.

Kämpässä ei ollut lähtiessäni kotona kuin huone nro 3, mutta Tomppa oli ollut lukittautuneena huoneeseensa koko päivän, joten en häirinnyt häntä lähtöä tehdessäni. Hänen kanssaan muutenkin olin ollut vähiten tekemisissä. Kasasin keittiön pöydälle röykkiöllisen jäämistöäni (muun muassa pesuaineita, ruokaa, pakkausteippiä ja harmikseni myös hyvän repun, joka ei vain mahtunut matkalaukkuun) ja jätin päälle lapun, jossa kerroin palaavani Suomeen, kiitin mukavasta kämppisajasta ja kehotin heitä tekemään tavaroilleni mitä huvittaa.

Sitten jätin avaimeni kirjekuoressa keittiön yläkaappiin vuokraemännälleni, raahasin itseni matkatavaroineni portaat alas ja nousin taksiin. Taksissa soi radio Bonton, ja radio Bontonissa kevyttä, hempeää ja selvästi lyriikkavetoista poppia, jota ilman ei varmaan olisi tullut sitä outoa sentimentaalisuutta, joka kasvoi lentokenttää lähestyessäni.

"Vuorokauden kuluttua tästä istunen autossa, joka ajaa vitostietä pohjoiseen", sanoin viimeksi.
En ollut. Vuorokauden kuluttua kirjoitushetkestä liisin yhä jossain Baltian tai Itämeren yllä, koska lentomme oli liki kaksi tuntia myöhässä Helsingin lumipyrystä johtuen. Lento oli kello kahdentoista sijasta Suomessa lauantaiyönä  kahden jälkeen. Kotona olin aamukahdeksalta.

Lauantai meni nukkuessa ja seuraava päivä taas takaisin Jyväskylään muuttaessa.
Maanantaina alkoi heti hektinen arki ja sen loputtomat "oliko kivaa" -kysymykset.

Välillä ei tunnu ollenkaan siltä, että olisin missään ollutkaan, ja välillä taas tuntuu, etten olisi lähtenyt Prahasta oikeasti minnekään. Ei tunnu, että ne kaikki tutuiksi käyneet paikat olisivat nyt liki kahden tuhannen kilometrien päässä ja ainakin toistaiseksi hyvin saavuttamattomissa. Jotenkin sitä vielä ajattelen, että jos nyt päätän lähteä kauppaan, voisin ihan yhtä hyvin päättää käydä siinä Centrum Chodovin Albertissa kuin Kuokkalan S-marketissa. Jos haluaisin lähteä metrolla vanhaankaupunkiin kävelylle, astuisin vain ulos asunnosta ja oman bussipysäkin sijasta suuntaisinkin Roztylyn metroasemalle. Jos nyt laittaisin silmät kiinni ja avaisin ne taas, voisin ihan yhtä hyvin olla Babákovan kämpässäni. Mutta samalla kaikki täällä on niin omaa, tuttua ja helppoa, että pitää katsoa valokuvia muistutukseksi siitä, että on ollut viisi kuukautta poissa.

_________________________________________________________________________________

Paluu ei ollut turhan auvoinen. Ensinnäkin olin ja olen todella kiireinen. Kun tulee kesken lukuvuoden mukaan, pitää todellakin hypätä liikkuvan junan kyytiin. Välillä tuntuu, ettei kaikilla riitä ymmärrys siihen, että olen ihan oikeasti aika pihalla siitä, mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Monta hommaa on jo jäänyt rästiin, mutta pitää vain toivoa, ettei maailma kaadu, kun yritän pikku hiljaa koota itseni ja tottua uudestaan kurinalaiseen ja ahkeraan arkeen. Graduohjaaja onneksi osoitti jo odottamattoman paljon joustavuutta ja ymmärtäväisyyttä ja sanoi, ettei minun tarvitse tehdä tutkimussuunnitelmaa vielä tänä keväänä.

Jotkut pienet asiat ovat olleet Suomessa hämmentäviä. Ihan ensimmäisenä elämääni nyrjäyttivät yksinkertaiset keskustelu- ja asiakaspalvelutilanteet, toisin sanoen kielimuurin puuttuminen niissä. Epävarmuus siitä, mitä pitää sanoa, ja miten hankalasti keskustelu tulee etenemään, ja usein myös etukäteen hiipivä epäonnistumisen ja tahattoman tökeyden tunne oli pesiytynyt syvälle. Yhtäkkiä en tiennyt, miten vaikkapa huoltoaseman kassaa puhutellaan.

Kassalle rahaa ojentaessa ei tarvitse sanoa "olkaa hyvä" (eikä etenkään "prosím"). Hedelmät ja vihannekset pitää kaupassa itse punnita. Ostoksia taas ei tarvitse pakata kiireessä ennen maksamista, koska liukuhihnalla on tilaa. Bussin kyytiin tai kyydistä astuessa tulee hetkeksi olo, että jotain nappia pitää painaa, jotta ovet aukeavat. Kaduilla koirat ovatkin talutushihnoissa. Kirkot ovat pieniä, rakennusten julkisivut siistejä ja kadulla keskenään rupattelevien mummeleiden keskusteluissa on oikeaa merkityssisältöä. Missään ei ole katusoittajia eikä kerjäläisiä nelinkontin.

Vaihtoon liittyviä velvollisuuksia on yhä pari hoitamatta, pääasiassa siksi, että opintosuoritustodistukseni ei ole vielä saapunut, enkä siksi ole hoitanut kurssien korvaavuusjuttuja. Suurin osa käytännön asioista taitaa kuitenkin olla tehty: Letter of confirmation on allekirjoitettu ja palautettu todistukseksi vaihto-opiskelijuudesta, EU:n vaatimaan vaihtokyselyyn on vastattu. En malta odottaa, että saan lopullisesti huokaista ja jättää kaikki säätämiset ja sotkut taakseni.

Kävin heti ensimmäisellä viikolla yliopiston paluuorientaatiossa, jossa käytiin läpi näitä viimeisiä muodollisuuksia, paluun aiheuttamaa kulttuurishokkia, tulevaisuuden kansainvälistymismahdollisuuksia... Ja lueteltiin paljon positiivisia asioita ja ainutlaatuisen hienoja kokemuksia, joita me vaihdossa olleet kuulemma olemme kohdanneet. Jouduimme vieläpä juttelemaan pienissä ryhmissä kokemuksistamme.

Minulle jäi vähän kateellinen ja katkera olo, kun keskustelutoverit kertoivat, miten tavattoman avuliaita ja ystävällisiä ventovieraat olivat heidän kohdemaassaan.
Hienoista ja opettavaisista kokemuksista hehkuttaminen tuntui hyvin teennäiseltä, henkisesti etäiseltä ja oikeastaan väärältä. En olisi halunnut joutua keksimään hyviä kokemuksia voidakseni olla mukana keskustelussa yhtä paljon kuin muut.

Oikeastaan muutenkin paluuorientaatio vain korosti tunnetta siitä, että Kaikkien Muiden mielestä vaihto on maailmaa mullistavan upea kokemus, tähänastisen elämän paras seikkailu, suuri oppimiskokemus, kun taas minä en ihan rehellisesti voi vastata edes siihen "oliko kivaa" -kysymykseen "oli" – ainakaan tarkoittaen koko opiskelijavaihtoa kokonaisuutena.

Minun vaihtokokemukseni ei ole moisen hehkuttamisen arvoinen. En saanut uusia kavereita. Englannin kielitaito ei parantunut merkittävästi. Tšekin kielitaito parani, mutta taso on yhä alhainen ja se vähäkin varmaan unohtuu muutamassa kuukaudessa. Opinnot eivät edistä valmistumistani eivätkä välttämättä työllistymistäkään, vaikka olivatkin ihan mukavia. Opin, etten enää olekaan sietämättömän ristiallerginen raa'alle porkkanalle, mutta itsestäni, opinnoistani, tulevaisuudestani, kotimaasta tai Euroopasta en oivaltanut oikein mitään. Ilmeisesti yksin matkusteleminen on rohkea uroteko, josta pitäisi olla ylpeä, mutta minä tein sen jonkinlaisen pakon edestä. Ison osan ajasta olin muutenkin niin stressaantunut, etten ehtinyt jäädä miettimään, missä määrin minä nyt ylitän ja kehitän itseäni.

Kaikilla oli varmasti omat vaikeutensa, ei kenenkään matka voi olla yhtä auvoista kuin heidän puheittensa ensivaikutelma, mutta moni sentään sanoo silti, että kaikki oli vaikeuksien arvoista. Minä en ole ihan varma. Ihan kiva, että tuli käytyä, mutta en tiedä, harmittaisiko, jos olisi jäänyt kokematta. Monta hienoa asiaa olisi jäänyt kokematta, mutta niin olisi jäänyt myös ne monet (paljon hienoja useammat) vaikeudet.

En hingu uudestaan ulkomaille enkä epäröimättä suosittelisi sitä ihan jokaiselle, kuten minulle oli aina suositeltu.

_________________________________________________________________________________

Halvimmat lennot Prahaan maksavat 35 euroa. Kaupunki tuli tutummaksi ja mieluisammaksi kuin vaikkapa Helsinki, jossa asuin muutama vuosi sitten kolme kuukautta. Paljon jäi näkemättä. Nyt osaisin kieltä. Miksipä sinne ei voisi lähteä uudestaan? Yksin en kuitenkaan niin tekisi, vaikka sitten olisinkin vuorostani yksi niistä lyllerrysrintamien turisteista, joihin niin usein närkästyin.

Ja toisaalta, miksi lähteä juuri Tšekkiin? Minussa ei herännyt minkäänlaista rakkautta slaavilaisiin ja moni muukin kaupunki olisi taatusti näkemisen arvoinen.
Sitä paitsi sen ainakin tajusin, että lähempänäkin on paljon hienoa nähtävää ja koettavaa.

Vain vähemmän linnoja.

Ja loput seikkailut

Viimeinen yö Prahassa, väsyttää ihan vietävästi, joten miksipä en kirjoittaisi blogiin jotain?

Kun palasin Puolasta, kävin vielä kahtena päivänä Prahan linnassa, koska jostain syystä en ollut vaivautunut aikaisemmin ostamaan lippua ja käymään siellä muutenkin kuin pyörimässä pihamaalla.

Kiersin Circuit A:han eli kattavimpaan lippukategoriaan kuuluvat kohteet ja kiipesin Vituksen katedraalin torniin. Linnassa on aika paljon nähtävää, ja koska lippu on voimassa kahtena päivänä, mahdollisuuden innoittamana itsekin jaoin vierailuni kahdelle päivälle. Linna oli viihtyisä sukellus Prahan ja Tšekin historiaan, sekä kolean ja kostean sään ansiosta myös melko ruuhkaton. Wawelin linnassa Krakovassa en päässyt kovin moneen näyttelyyn, mutta nyt näin ihan kunnolla vanhoja hienoja huoneita ja museosälää hautalöydöistä gargoileihin.

Unohdin hetkeksi, että tässä näyttelyssä ei olisi saanut kuvata (yleensä kunnioitan sääntöjä aina, toisin kuin älypuhelinturistit ja muut selfieistit), mutta kuvass esiintyvistä asioista pidän.

Orkesterini esiintyisi Prahan linnassa toukokuussa. Sekä minua että heitä harmittaa, etten ole siellä soittamassa.

Tällä viimeisellä viikolla piti käydä hoitamassa viimeiset muodollisuudet, eli yliopistolta nimi ja leima paperiin, joka vahvistaa, että olen ollut täällä Erasmus-vaihto-oppilaana. Jostain typerästä säännöstä johtuen se pitää hoitaa korkeintaan viisi päivää ennen lähtöä, jotta päivämäärät eivät eroa liikaa.
Hoksasin muuten, että ihan sattumalta paluulentoni sattuu samalle päivälle kuin lukukauden virallinen päätös, jonka olin ilmoittanut papereihin lähtöpäiväkseni sen tarkemmin paluulentoni ajankohtaa miettimättä. Jos olisinkin päättänyt palata esimerkiksi viikkoa aikaisemmin, olisi paperiasioiden kanssa voinut tulla jotain hankaluuksia.

Muodollisista papereista toinen tärkeä on opintosuoritusote, mutta sen he lähettävät postitse perässä. En muista sanoinko jo, mutta sain sarjakuvakurssistakin parhaan arvosanan. Täydellinen rivi, jollaista en edes yläasteella saavuttanut, mutta se kielii enemmän liian helposta tasosta kuin omasta erinomaisuudestani.

Filosofeja Mánešův most -sillan alla

Lisäksi kävin oikiksen ruokalassa syömässä viimeisen kerran uppopaistettua juustoa (ei tehnyt yhtään mieli ja annoksen jälkeen ähkytti ja kadutti, mutta sekin tuntui lähtemiseen liittyvältä velvollisuudelta) ja sain nostettua myös kortille jääneet rahat. Olin ladannut opiskelijakortille 2000 korunaa yliopistoruokailuihin, mutta käytin lopulta vajaat 600. Siispä sain viidenkymmenen euron edestä rahaa takaisin. Koska olen niin väsynyt sönköttämään huonolla tšekilläni mitään, olin kirjoittanut lappuselle Google Translaten ehdottamat lauseet, joilla selitin tilanteen. Se toimi hyvin, kassan täti ei edes ollut töykeä. Ehkä häntä nauratti virheet, joita jopa minä huomasin tekstistä jälkikäteen.
___________________________________________________________________________________

En edellisessä tekstissä kertonut, että kävin tai pikemminkin yritin käydä yhdellä luonnonsuojelualueella/puistoalueella/luonnonpuistossa/mitänenytonkaansuomeksi Prahassa. Niitä on jopa Prahan kaupungin alueella useampia alle puolen tunnin ratikkamatkan päässä. Ensiksi päätin käydä kokemassa Prokopské údolin; katsoin, että laaksossa ja metsässä kulkeva sininen turistireitti on noin 9 kilometriä ja menee ratikkapysäkiltä bussipysäkille.

Vaan lopulta en löytänyt sinistä reittiä. Löysin pari karttakylttiä, mutta niissä ei ollut mitään Olet tässä -palluraa, joten en osannut sijoittaa itseäni vihreyden keskelle ja suunnistaa kohti sinistä polkua. Päädyin seuraamaan punaista, mutta se on sellainen hillittömän pitkä, mutkikas ja lähinnä alueen reunat kiertävä polku, ei mikään järkevä päiväretkikävelyreitti. Käännyin lopulta kulkemaan saman yksitoikkoisen polun takaisin samaa reittiä. Ihan komeat maisemat tuoltakin oli, onhan se korkea mäki, jolta näkee kaupunkia molemmin puolin Vltavaa todella kauas, mutta olisin halunnut välillä nähdä muutakin kuin kaupunkihorisonttia.

Huijausta koko sininen reitti!

Joten ajattelin, että käyn sitten Puolan jälkeen tuolla toisessa isossa, Divoká Šárkassa, mutta lopulta päädyin vain omaan lähimetsääni. Yhtenä tärkeänä tavoitteenani täällä oli nähdä mahdollisimman monta linnaa, mutta jätin kaikkein lähimmän, alle neljän kilometrin päässä sijaitsevan katsastamisen viimeiseen päivään. Kunratický les -metsässä Nový hradin linnanrauniot ei ole kummoinen kohde, mutta oli mukavaa käydä heittämässä jäähyväiset metsälle.

Huomatkaa myös horisontissa epäesteettinen nykyarkkitehtuuri

 
Hienointa retkessä oli, että näin peuroja! Kun mainostetaan,  että jollain kaupungin puistoalueella on eläimiä, en koskaan ole uskonut, että siellä voisi oikeasti törmätä mihinkään oravaa tai pulua isompaan. Eläimet eivät tykkää ihmisistä eikä kaupungeista, niin opetettiin jo ala-asteella. No, ilmeisesti nämä ovat urbanisoituneet monessa sukupolvessa, metsä on oikeasti riittävän iso ja kai niistä vähän pidetään huoltakin.

___________________________________________________________________________________

Vielä ei ole kaikki pakattu. En ole edes päättänyt, mitä kaikkea pakkaan: jätänkö shampoon tänne kämppisten käytettäväksi, entä nuo Earl Grey -teet (paremmat teet otan totta kai mukaan)? Heitänkö suosiolla pois kasvovoiteen jämät, kun tuubi kuitenkin vie niin paljon tilaa? Heitänkö pois viimeiset kaksi valkosipulinkynttä ja puoli pussillista perunamuusijauhetta, vai yritänkö tyrkyttää kämppiksille, jotka laittavat niin harvoin ruokaa? Ostaisinko vielä jotain paikallisia herkkuja matkalaukkuun?

Eräs asia (välillä tuntuu, että keskeisin asia...), minkä täällä muuten olen oppinut, on monien kulutustuotteiden riittoisuus. Lähtiessäni pakkasin mielestäni jo silloin varsin vajaan kasvojenpuhdistusgeelin, mutta tuubissa riittää vieläkin. Yksi pieni pussi linssejä kesti sopivasti neljä kuukautta. Ostin heti muuttaessani nestesaippuapumppupullon, ja se alkaa juuri sopivasti olla loppumaisillaan. Palasaippua ei näytä huvenneen ollenkaan viidessä kuukaudessa. Merisuolamyllyn sisältöä en saanut kulutettua, vaikka käytin sitä nenäkannuiluunkin.

Vuokraemäntä kävi jo tänään palauttamassa takuuvuokrani ja antoi kirjekuoren, johon jätän avaimeni, ja neuvoi sille piilopaikan keittiön kaapista. Hän ei edes tarkistanut, olenko ehtinyt tärvelemään huoneeni. Silloin en vielä ollutkaan, mutta tunti hänen lähtönsä jälkeen irrottelin seinälle teippaamaani metrokarttaa, ja teipin mukana irtosi kolikon kokoinen pala seinää. Hups.

Ehkä siirryn tästä viettämään viimeisen yöni tässä sängyssä. Viimeinen yö tuolla ärsyttävän ylileveällä tyynyllä, joka pitää taitella kaksinkerroin ja yrittää muotoilla siedettäväksi omalle niskalle. Huomenna viimeinen aamu, jolloin herään huone nro 1:n musiikkiin. Vuorokauden kuluttua tästä istunen autossa, joka ajaa vitostietä pohjoiseen.

Suomesta lähtiessäni olin sisäistänyt lähdön ihan yhtä huonosti kuin nytkin.

Lopun seikkailuja

Tästä tulee nyt luetteloimista, eikä edes kaiken kattavaa, mutta yritän rykäistä ulos viime aikojen kuulumisia ennen kuin unohdan ja koen tarpeelliseksi kirjoittaa käytännön asioista ennen paluuta.

Tammikuussa ja helmikuussa olen opintokiireiden päätyttyä seikkailut niin Prahassa kuin Prahan ulkopuolella, mutta olen myös jättänyt seikkailuja välistä. Esimerkiksi Brnon retken peruin. Onneksi peruin, koska en varmastikaan olisi jaksanut uudestaan edes yhden yön mittaista yksin suunniteltua ja toteutettua reissua tuntemattomaan. Slovakiassa oli sitä riittämiin.

Mutta seikkailuja!

Prahan eläintarha

Kävin Prahan eläintarhassa, joka kuuluu kuulemma Euroopan parhaimpiin. Ja olihan siellä ihan hienoa. Kesä olisi varmasti parempi ajankohta, kun elukoita olisi enemmän ulkosalla, mutta silloin on muitakin kävijöitä enemmän. Reissulle kannattaa varata koko päivä. Vietin siellä reilu neljä tuntia, enkä ehtinyt kiertää kaikkea enkä esimerkiksi syödä kunnolla.

Tosi eksoottisia eläimiä

*söps*

"I'm fabulous"

Kutná Hora

Sitten heittäydyin valtavirtaturistiksi New Prague Toursin retkelle Kutná Horaan.
Vastaavia järjestäjiä on monta, tämän valitsin hinnan vuoksi. Opiskelijalle se maksoi reilu parikymppiä. Ilmeisesti alempi hinta johtui siitä, että Kutná Horaan siirryttiin julkisilla eikä matkafirman omalla bussikuljetuksella. Muut retkeläiset olivat tavallisia turisteja, enimmäkseen keski-ikäisiä pariskuntia.

Kävimme siis kuuluisassa Unesconkin korvamerkitsemässä Sedlecin luukirkossa sekä pyhän Barbaran katedraalissa (joka ei oikeasti ole katedraali, vaan ihan kirkko). Lopuksi täytimme vatsamme omakustanteisesti eräässä legendaarisessa ravintolassa ("eräässä", koska en muista paikan nimeä).

Ihan mukava ja ennen kaikkea helppo reissu. Pääsisi sinne itsekin helposti, mutta kuten sanottua, alan väsyä itsenäiseen järjestelemiseen, on helpottavaa olla vain massan vietävänä välillä.

The Addams Family

Halusin käydä vielä kerran musikaalissa. Kohtalo eli sopivat näytösajankohdat ja tietyn hintakategorian lippujen saatavuus johdattivat minut juuri tähän esitykseen, joka oli hieno, mutta ei poikkeuksellisen ihmeellinen.

Kerroin joskus, että useimmat esitykset Karlínin musikaaliteatterissa on tekstitetty englanniksi. Jesus Christin kanssa en huomannut, kuinka hankala tekstitettyä musikaalia on seurata verrattuna oopperaan. Oopperoissa lauletaan samaa lyhyttä fraasia kerta toisensa jälkeen, joten pikaisen vilkaisun jälkeen voi keskittyä lavaan tekstitysten sijaan. Tiuhaa dialogia ja laulua sisältävää näytöstä onkin paljon vaikeampi ihastella.

Lopuksi yhteenveto näyttämötaiteesta, jota olen kokenut:

Baletteja: 4
Oopperoita: 3
Musikaaleja: 3
Laterna Magika: 1

Tästä puuttuu jotain olennaista. Nimittäin konsertit. En ymmärrä, miten onnistuinkin skippaamaan kaiken. Jotenkin se vain jäi mielen perukoille, kun oli alkuvaihdosta melko tiuhaan järjestettyjä teatterikäyntejä ja toisaalta oman orkesterin keikkoja. Tammikuussa taas oli vaikea saada kohtuuhintaisia lippuja kiinnostaviin konsertteihin.

Krakova

Olin viime keväänä tutustunut Interpalsissa puolalaiseen Martaan. Hän opiskeli silloin ruotsia, nyt taas suomea, ja itse hän puhuu sujuvaa tšekkiä, joten käytännön kielenopiskelun tuesta syntyi kaveruus. Puolan ajattelin muutenkin kuuluvan lähes pakollisiin matkakohteisiin, ja kun olin missannut kaikki yliopiston järjestämät retket, Marta tarjosi hyvän tekosyyn matkata koillisnaapuriin. Säästin hostellikuluissa ja -stressissä ja kävin monta kiinnostavaa keskustelua mukavan ihmisen kanssa – mikä on ollut todella harvinaista toimintaa minulle viime aikoina.


Perjantaina käytin seitsemän tuntia junassa ja bussissa (TigerExpressin yhteys, halpaa, vinkvink) matkalle Krakovaan. Lauantaina taas puolentoista tunnin bussimatka Auschwitziin ja ohjattuun turistikierrokseen. Mitä jäi päällimmäisenä mieleen? "Many people lost their lives". Joka välissä oppaan tärkein viesti tuntui olevan korostaa, kuinka paljon ihmisiä kuoli.


Vaikka Auschwitz on epäilemättä karmiva paikka ja välillä puistatti ajatella, että monissa valokuvissa esiintyvät ihmiset olivat kuolleita tunnin kuluttua kuvan ottamisesta. Parhaimmillaan jotkut pärjäsivät muutamia kuukausia. Mutta sen lisäksi, että nämä ihmiskohtalot ovat minulle liian etäisiä, että jaksaisin liikuttua heidän kärsimyksistään, minua ärsyttää, että Hitleriä pidetään maailmanhistorian pahimpana ihmisenä ja holokaustia hirveimpänä kansanmurhana. Ikään kuin missään muualla ei olisi tapettu järjestelmällisesti paljon ihmisiä.


Sunnuntain olin varannut turisteiluun. Pääasiallinen ohjelmani oli Wawelin linnassa käyminen, lohikäärmekrääsän ostaminen sekä juutalaisaiheisen turistikierroksen käyminen.

Sunnuntain valitseminen oli sekä hyvä että huono ratkaisu: kaikki linnan näyttelyt eivät ole auki sunnuntaisin, toisaalta ne, jotka ovat, ovat ilmaisia.  The Lost Wawel -näyttely olisi kuulemma ollut kiinnostava, mutta aivan sattumalta se oli kiinni juuri nyt parin viikon ajan ja olisi auennut taas seuraavana päivänä. Kovasti olisin halunnut myös lohikäärmeen luolaan, mutta sekin mokoma on suljettu talvikuukausina.

Wawelin lohikäärme – se syöksee oikeasti tulta!

Juutalaiskierros sopi jatkoksi Auschwitzille. Krakovassa olisi myös yleisempi vanhaa kaupunkia kiertävä turistikierros, mutta emännöitsijäni suositteli tätä. Joten tästä viikonlopusta tuli yleissivistyssukellus Puolan juutalaisten historiaan (joka muuten tarkoitti sitä, että tosi paljon ihmisiä kuoli, tiesittekö sitä? Tosi pahat ihmiset tappo tosi paljon ihmisiä!).
 

Juutalaisgeton tuolimuistomerkki

Maanantaiaamuna ennen seitsemää lähti taas bussi-junayhteys Prahaan. Tajusin, että olen saanut tarpeekseni rähjäisistä ja likaisista kivi- ja tiilirakennuksista, oudolla tavalla ikävöin suomalaiseen kaupunkimaisemaan (toki ensisijaisesti maalaismaisemaan). Prahaan saapuessani tajusin jälleen uusin silmin, että tämä ei olekaan tavattoman rähjäinen kaupunki, jos vertaa pienempiin tšekkiläisiin kaupunkeihin sekä niihin, joita Puolassa näin. Yhtäkkiä oma asuinalueeni näyttikin ihan siedettävältä verrattuna jopa Krakovaan.

Jälkikirjoitus

Voisin luoda blogiini koheesiota päivittelemässä taas outoa kalenteriin mielestäni huonosti sopivaa säätä, mutta en jaksa toistaa itseäni niin tylsästä aiheesta. Sanottakoon vain, että kolme päivää jäljellä, pitää pakata ja hoitaa pari paperijuttua, sekä tietysti seikkailla lisää ja yrittää muistaa kirjoittaa niistä jotain.

Viimeisimpänä mielen päällä on ärsytys siitä, että kattolamppuni paloi jo toista kertaa täällä ollessani, ja pihinä ja itsekkäänä mutta silti ympäristöä kunnioittavana päädyin ostamaan todella ahdistavasti kylmää valoa tuottavan energiansäästölampun. Omaan tuttuun kämppään on jo ikävä.