Seikkailuja lokakuussa

Kaikkialla väkeä lakoaa flunssa-aallossa. Liikennevälineissä ja luennoilla kaikki niiskuttavat ja yskivät. Moni vaihtari sanoo sairastuneensa heti tänne tultuaan. Kotopuolessakin kaikki tuntuvat olevan vähän kipeinä. Ja minä vielä odottelen, milloin pöpöt viitsivät iskeä minuun, toistaiseksi olen saanut olla melkein epäilyttävän terveenä. Toisaalta olen nähnyt metroissa ihmisten ensin hipelöivän ovenavausnappia ja sitten hankaavan silmiään, joten ihmekös tuo, joskus on ihan hyödyllistä olla pöpöneuroottinen ja tarkka käsihygieniasta.

Lupasin viimeksi kertoa matkoista ja muista seikkailuista. Nyt niistä sitten tulee sekä juttua että kuvia.

Signal light installation festival oli 15.–18.10. iltaisin. Se on ympäri kaupunkia järjestettävä valonäytöksistä koostuva festivaali (joo, ette olisi nimestä arvanneet), jonka kohteita voi kiertää ratana. Aluksi olin menossa sinne lauantaina erään kaverin kanssa, mutta se peruuntui, joten menin sinne itsekseni sunnuntai-iltana. Koska täydellisin kartta oli ilmeisesti vain mobiilisovelluksessa enkä löytänyt infopistettä, josta olisin voinut ostaa oppaan, en kiertänyt läheskään kaikkea. Monta hienoa paikkaa kuitenkin tuli nähtyä – ja koettua myös Prahan keskusta viikonloppuiltana (v***sti ihmisiä, joilla on ihan eri käsitys henkilökohtaisesta tilasta).

Vanhankaupungin aukiolla

Rudolfinum-konserttisali – kuulemma Euroopan parhaita akustiikaltaan btw.

Vltavan rannalla Malá Stranassa

Vltavan keskellä oleva Střelecký ostrov -saari

Sanoin joskus aikaisemmin, että Vltavalla on ehkä jopa sata joutsenta. Arvioin ala-kanttiin: niitä on aina yhdessä paikassa ehkä satakunta. Koko joella ihan valtavan valtavasti.

Taustalla Kaarlensilta

Minulla on menossa kurssi Everyday life in Viking Age Scandinavia. Sen tiimiolta opettaja järjesti meille retken yliopiston tutkimusyksikköön Bone Tissue Anthropology Labiin. Kuulimme siellä ensin lyhyen luennon siitä, kuinka luita tutkimalla on voitu ajoittaa erilaisten käsi/jauhin(?)kivien käytön leviäminen. Lopuksi pääsimme itse grindaamaan eli jauhamaan vehnäjauhoa siemenistä. Se oli hauskaa, joskin todella rankkaa (ja juuri sinä päivänä en ollut syönyt lounasta) eikä lopputuloksena syntynyt jauho varsinaisesti kenenkään mahaa täyttäisi määrällään. Viikinkiaikojen nainen saattoi käyttää jauhamiseen viisi tuntia päivässä ennen semmoisen pyöritettävän mallin keksimistä (ei, en osaa näitä termejä suomeksi ja menin englannistakin sekaisin, koska se ei ollut Labin esittelijällä kovin vahva kieli).

23. päivä oli yhteinen retki Barrandovin elokuvastudioon. Se on Euroopan suurin leffastudio, jossa on tehty ja tehdään paljon nimekkäitä kansainvälisiä elokuvia, kuten Mission Impossible ja Casino Royale. Kuvauspaikoille emme päässeet, eivätkä sinne pääse usein edes nämä oppaina toimivat työntekijät, mutta näimme päärakennuksella olevaa museota, pihapiiriä ja etenkin puvustamoa.

Amadeus-elokuvan alkuperäisiä pukuja

 

Kaksihäntäinen leijona on Tšekin vakuunasta mutta myös Narniasta tuttu

TV-studio

Ja sitten eilen kävin ensimmäistä kertaa baletissa katsomassa Solo for Threen. Kansallisteatteri on ihan mielettömän kaunis rakennus (kattokaa ny näitä!). Istuimme ylimmässä kerroksessa, mutta lavalle näkyi silti aika hyvin. Tiedekunnallani on "Theatre Club", joka järjestää retkiä baletteihin ja oopperoihin. Tuttuun tapaan järjestelyt kusivat aika monesta kohtaa (saimme lopulta vain viiden emmekä kuuden näytöksen pakettia ja lippujen maksaminen oli kyllä elämää suurempi sekoilu kassan kanssa...), mutta hintaa yhdelle näytökselle tulee alle seitsemän euroa, joten paha valittaa.

Joo, on tullut käytyä aika monessa paikassa. Outoa kyllä tunnen silti syyllisyyttä siitä, etten edes joka viikonloppu jaksa lähteä jonnekin. Tässä vaiheessa etenkin keskustan väenpaljous alkaa rasittaa niin paljon, etten yhtään halua lähteä taas täyteen metroon ja turistimereen pyörimään, vaikka sinänsä hienoa nähtävää ja koettavaa olisikin. Kaiken lisäksi lokakuun myötä monet linnat ja muut kohteet menevät tältä kaudelta kiinni.

Sitten toisaalta ei haluaisi olla neljän seinän sisällä, mutta tämä asuinalue on niin kolkkoa, että rauhallisuudesta huolimatta en pidä täällä pyörimistä kovin viihtyisänä – Kurnatickýn metsää lukuunottamatta. Kävin siellä eräänä aamuna kävelyllä ja päädyin ottamaan kännykällä eksessiivisesti kuvia, joista ei millään varmaan välity paikan taianomaisuus sen ansaitsemalla tavalla. On pitänyt mennä uudestaan kameran kanssa, mutta ei ole ollut yhtä aurinkoisia ja sumuisia aamuja. Kameratonna käyn usein.

 

Tänään on muuten itsenäisyyspäivä. 1918 päättyi yhteiselo Itävalta-Unkarin kanssa ja syntyi Tšekkoslovakia.

"Nothing ever works here"

"Nothing ever works here. I've learned not to expect anything else. At least in Poland sh*t usually works – except when it doesn't. But in Finland everything always works, right?"

Eräs amerikkalais-puolalainen lingvistiikan opettajamme, jolla on käsittämätön puheripuli ja jonka luennoista kaksi kolmannesta tuntuu menevän aiheen vierestä, totesi näin. Viimeisimpään tietenkin vastasin "Yeah, perfectly", toiseen kohtaan en voi ottaa kantaa, mutta ensimmäinen alkaa tuntua hyvin arkipäiväiseltä. Kaikki on hankalaa ja epämääräistä. Hajottaa, paljon ja usein.

Näitäkin herroja taitaa vähän hajottaa.

Esimerkkejä.

Täkäläinen opintotietojärjestelmä on todella hankala käyttää. Kursseja selataan eri paikassa kuin ilmoittaudutaan ja varasijalle ilmoittaudutaan eri paikassa kuin vapaille kurssipaikoille. Kaikki nappulat ovat pieniä ja kummallisissa paikoissa. Koskaan en ihan tiedä, olenko toiminut oikein vai ei, onko saanut sattumanvaraisesti klikkailtua kuten olen tarkoittanut. Paikka- ja aikatiedot eivät välttämättä pidä paikkaansa, kurssikuvaukset saattavat puuttua. Lukujärjestyksessä pystyakselilla on päivät ja vaaka-akselilla tunnit, mutta se on kai maakohtainen outous.

Tämä kyseinen opettaja näytti myös, kuinka hänellä on yhdestä kurssista kolme eri osallistujalistaa tuossa järjestelmässä. Emme tiedä, millä logiikalla opiskelijat niille jakautuvat. "I don't want to look at this damned thing any longer", hän puuskahti tarkistettuaan myöhässä ilmoittautuneiden tiedot omaan listaansa.

Joistain asioista en tiedä, ovatko ne itsessään hankalia, vai enkö vain saa järjestettyä niitä niin hyvin kuin pitäisi. Kuten: jokaisen EU:n kansalaisen, joka aikoo viipyä Tšekissä yli 30 päivää, tulee rekisteröityä poliisille (kulkee ainakin nimillä foreign police ja alien police). Se on byrokraattinen prosessi, jossa ei pärjää englannilla ja elekielellä, joten opiskelijoita ohjeistetaan alusta asti hoitamaan asia buddyn kanssa. Oma buddyni on myös ulkomaalainen, koska hän tulee Slovakiasta, joten hänenkin tulee rekisteröityä. Kuulosti siltä, että tämä olisi kerrassaan kätevästi hoidettu yhdessä.

No, ei. Viktória on ollut hyvin kiireinen eikä ole ehtinyt vastata viesteihini. Kun hän viimein löysi ajan, joka sopisi molemmille (ja jolloin oli jo kulunut yli 30 päivää tulostani, olenkohan minä nyt vähän luvattomasti täällä?), selvisikin, että sinne pitäisi varata aika etukäteen. Tämän velvollisuuden hoitaminen siirtyi taas viikolla. Saa nähdä, onnistuuko sittenkään.

Tämä kuva ei liity mihinkään, kunhan laitoin teksiseinää jakamaan. Tuollaisia outouksia syntyy, kun täkäläinen huumorintaju vuotaa taiteeseen.

Sähköposteihin vastaaminenkin on aika yliarvostettua. Hiljattain mainostettiin yliopiston Theatre Clubia, joka järjestää ooppera- ja balettikäyntejä. Jes, halpoja kulttuurielämyksiä, kyllä kiitos. Ilmoittautumiset pyydettiin nimenomaan sähköpostiin, mutta meni yli viikko, ennen kuin niihin vastattiin, ja vastaus oli "nyt kaikki tieto Facebook-sivullamme" eikä mitään muuta. Just.

Toinen esimerkki asioista, jotka saattaisivat toimia, jos ne osaisi hoitaa: julkisia liikennevälineitä varten voi ostaa Open Cardin. Se ei ole pakollinen, mutta ilmeisesti kätevä (? Lukija päätelköön seuraavista kappaleista kantani...) ja halpa tapa ostaa kautta itselleen opiskelija-alennuksineen.

Ensin piti selvittää, missä metroasemalla asiaa voi hoitaa. Sitten piti selvittää, missä siellä metroasemalla – ei nimittäin sillä luukulla, jossa tavallisia lippuja ostetaan. Sitten piti yrittää ymmärtää, mikä lapuista pitää täyttää, kun virkailija sanoo "tuolla pöydällä" ja pöydällä on viidenlaisia lappusia ja kaikki vain tsekiksi. Tarkentavan kysymyksen vastaus "se valkoinen" ei vielä ihan pelasta, koska niitä oli kahdenlaisia, ja lisäksi punainenkin tarvittiin.

Kun hakemus oli jätetty ja pari viikkoa kulunut, tuli ilmoitus, että kortti on noudettavissa. Piti selvittää, missä tuo (jälleen kerran eri) toimisto on. Sitten se olisi pitänyt löytää. Ei helppoa, vaikka apuna oli kartta ja kysyin paikallisilta. Sitten olisi pitänyt tietää, minne luukulle mennä, koska niitähän oli monia. Sitten kun löytää oikean luukun, pitäisi tietää, mistä saa vuoronumeroita: ihan eri huoneesta. Ja sitten pitäisi tietää, mitä niistä neljästä napista pitäisi painaa, jotta koneen sylkäisemällä vuoronumerolla pääsisi noutamaan korttinsa.

Sain kortin, mutta voin sanoa, että meinasin luovuttaa aika monessa kohtaa. Jokaista kohtaa muuten varjosti epävarmuus siitä, osaako vastapuoli englantia ymmärrettävästi ja kuinka epäkohteliaan vastaanoton saan.

Nyt pitäisi enää selvittää, miten siihen korttiin ladataan kautta.

Syöminenkin on hankalaa. Lykkäsin ruokaloissa asioimista viikkokaupalla ihan vain siksi, etten ihan tiennyt, miten niissä toimitaan. Ensin opiskelijakortille ladataan rahaa tiskillä. Sitten mennään jonoon, otetaan niin mieliessään keitto, joka kuuluu aina hintaan (jota yhdellä annoksella on yleensä pari euroa), ja sitten mennään jonossa tietyn ruokalajin kohdalle, näpytellään hassuun koneeseen kyseisen aterian numero ja maksetaan hipaisemalla korttia laitteessa. Ruokalajin kohdalla olevassa näytössä piippaa ja henkilökunnan edustaja tulee täyttämään lautasen. En tajunnut tätä ensimmäisellä kerralla ollenkaan eikä henkilökunta osannut englantia. Muut opiskelijat jonossa onneksi neuvoivat kädestä pitäen. Toivottavasti kaikissa ruokaloissa menetellään samalla tavalla, en jaksaisi taas evottaa, kun tarkoitus on vain täyttää elossasäilymisen kannalta hyvin olennainen tarve.

Riisiä, perunaa ja tässä tapauksessa kuskusia on aina huomattavasti pääasiaa, tässä tapauksessa kalaa, enemmän.

Tuossa on noin neljä perunaa liikaa... Tumma mössö oli jotain kasvisjuttua.

Ja siinä taas sitä uppopaistettua juustoa. Sitä on aina tarjolla (ja tämän kerran se oli ainoa [pesko]vegeruoka).

Kuten näkyy, ruoat eivät ole kummoisia. Leipää ei ole, juomaksi vettä tai mehua. Pienen salaattikulhon voi ostaa erikseen, mutta en vielä ole keksinyt, miten se maksetaan (koska ei samoin kuin pääruoka). Kotopuolessa yliopistoruokaloiden parhaisiin puoliin on minusta aina kuulunut salaatti osana ateriaa, koska kotona jaksan harvoin tehdä sitä varsinaisen ruoan oheen. Jos Tšekissä haluaa kasviksia, tulee pettymään aika usein.

Nettisivuilta voi tarkistaa ruokalistan, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Se ei myöskään kerro esimerkiksi aukioloaikoja. Ilmeisesti yleisimmin ne ovat auki 10.45–14 tai 14.30. Nettisivut ovat keskimäärin todella ärsyttäviä ja epäselviä.

Olipahan purkaus tämäkin. Kivemmista jutuista, kuten retkistä, kertonen lähipäivinä lisää, ehkä jopa jäsennellymmin. Lopuksi kuva kauniista asuinalueestani.

Böömiläinen paratiisi

Peruttuja junayhteyksiä ja ilmastoimattomia busseja. Aavaa peltomaisemaa ja korkeita mäkiä. Sieviä pikkukyliä. Vanhaa lehtimetsää. Vaaleaa, hienoa hiekkaa ja korkeita kallioita. Vapaana juoksevia koiria. Rasittavilta, itsekkäiltä ja välinpitämättömiltä vaikuttavia ihmisiä.

Lauantaina olin järjestetyllä matkalla pohjoisessa Tšekissä sijaitsevassa Český rájssa. Alue tunnetaan muun muassa hiekkakivikallioista ja linnoista. Halusin heti orientation weekille osuvasta patikointimatkasta kuultuani sinne mukaan, mutta se oli ehtinyt täyttyä nopeammista ilmoittautuneista. Mökötin monta päivää. Myöhemmin kuitenkin eräs toinen vaihtaritaho järjesti samanlaisen matkan, jonne oli pari peruutuspaikkaa. Pääsin siis retkelle, jota olin odottanut vaihtosyksyn alusta eniten.

Lähtöorientaatiossa viime keväänä sanottiin, että nämä järjestetyt matkat eivät yleensä ole kummoisia. Surullista kyllä he olivat oikeassa. Vaikka Český ráj on upea paikka ja haluaisin sinne muutenkin uudestaan, oli retki järjestetty niin kehnosti, että uusintamatka sinne alkaa tuntua pakolliselta.

Meillä oli koko päivä eli kuutisen tuntia varattuna reilun kymmenen kilometrin matkaan. Oli käsketty ottaa kamera mukaan. Mutta sitten koko lössi käveli niin helvetinmoista vauhtia, ettei perässä meinannut pysyä, etenkään, jos halusi oikeasti kuvata. Retken vetäjät olivat liian huolettomia viedessään meidät isoon metsään.

Minun käsitykseeni vaelluksista, edes tällaisista lyhyistä päiväreippailuista, ei kuulu hoppuilu, jossa ylämäetkin pitää kiirehtiä, ettei kukaan vain luule, että on huonokuntoinen. Minusta siellä pitäisi rauhassa katsoa ympärilleen ja etäisyyksiin, ihmetellä ja hipelöidä hassuja kallioita ja välillä poiketa polulta. Valtaosa meistä ei varmasti katsonut kunnolla ympärilleen, tai ainakaan näky ei koskettanut heitä.

Tämän hillittömän vauhdin takia isosta osasta kuviani tuli aika epäonnistuneita. Samaisen vauhdin ja häntäpäähän kohdistuvan välinpitämättömyyden vuoksi yksi joukkion jäsenistä eksyi. Tunnin etsimisen ja somesalapoliisitöiden jälkeen häneen saatiin puhelinyhteys ja sovittiin yhteinen kohtaamispaikka. Eksyjä otti asian rennosti, olihan hän itse aika impulsiivisesti (kyseessä oli geologian opiskelija, eli kuin lapsi karkkikaupassa) lähtenyt kävelemään hitusen kauemmas meistä, mutta minusta oli aika karmivaa, ettei kummallakaan ohjaajista ollut kenenkään puhelinnumeroa eivätkä he olleet antaneet omaansa kellekään. Puhumattakaan siitä, etteivät he olleet huomanneetkaan, että neljä henkilöä oli jatkuvasti pahasti jäljessä muista, ennen kuin sain kirittyä heidät kiinni ja huomautettua asiasta.

Ja sitten se pahin. Ensimmäisen linnan kohdalla kysyttiin, että halutaanko mennä katsomaan linnaa sisältä, vai mennäänkö ravintolan pihalle istumaan ja syömään. Enemmistö äänesti istumista ja syömistä, vähemmistö oli äänetön. Matkan lopussa vaihtoehtoina oli poiketa puoli kilometriä katsomaan toista linnaa tai mennä suoraan juna-asemalle odottamaan junaa todella hyvissä ajoin. Enemmistö äänesti junaa.

Valdštejnin linna, jonka pihalla pyörähdimme.

Linna, johon ei menty ja jonka nimeäkään en muista.

Mikä kumma näitä ihmisiä vaivaa? Ei meillä vaan Suomessa joka metsässä ole linnoja. Eräs puolalainen tyttö sanoi, että heillä päin kyllä on linnoja, mutta aika usein ne ovat kunto- ja kokoluokkaa kolme kiveä vierekkäin mäen päällä.

Kaikesta tästä huolimatta böömiläinen paratiisi oli ihana viikonlopun irtiotto. Praha ei ole tuntunut kokoonsa nähden olleenkaan niin pelottavalta paikalta kuin olin odottanut, mutta kun saavuimme alle 15 000 asukkaan pikkukaupunkiin Turnoviin ja kävelimme sen pienessä keskustassa tovin, huomasin, kuinka paljon rennompi olo siellä oli. Kun saavuimme metsään, olo helpottui vielä enemmän. En ollut tajunnut, kuinka raskaalta suurten talojen, hektisen liikenteen ja väenpaljouden keskellä eläminen on. Metsässä oli hyvä olla.

Lopuksi viimein kuvallisia todisteita siitä, että olin oikeasti tuolla päheissä maisemissa.

Vaihto-opiskelun alku

Kolmas viikko Prahassa. Viimein on tullut syksyiseltä vaikuttavia sateita, jotka rikkovat oudon pysähtyneeltä ja painostavalta tuntuneen loppukesän sään. Sateiden myötä alkusäätäminen hälvenee vähä vähältä ja kurssit alkavat.

Tulin Prahaan reilua viikkoa ennen oman tiedekuntani, eli Faculty of Artsin ohjelman alkamista. Edellisellä viikolla piti omaa orientation weekiään Faculty of Social Sciences, ja niihin tapahtumiin oli muillakin vapaa pääsy. Osallistuin molemmilla viikoilla muutamaan ohjelmaan, kuten elokuvailtaan ja yhteen tylsähköön kaupungillakiertelypeliin, mutta kaikista jäi lähinnä ulkopuolinen ja vaivaantunut olo, kun Kaikki Muut rupattelivat iloisesti keskenään ja lisäilivät toisiaan kilpaa Facebookiin. Onneksi eräänä iltana päädyin brittiläisen naisen luokse teelle puhumaan siitä, miten ärsyttävää on joka päivä käydä samat tyhjänpäiväiset keskustelut, jotka eivät oikeasti edistä kunnollista tutustumista yhtään.

Alkuviikkojen merkittävimmät kohdat yliopistollisten tapahtumien osalta olivat buddyn tapaaminen, retki Karlštejnin linnaan ja registration day. Buddyt on yliopiston International Clubin eli IC CUNI:n tarjoamia henkilökohtaisia tutoreita, jotka auttavat vaihtareita käytännön asioissa. Jotkut tulevat lentokentälle asti vastaan, mutta minun buddyni Viktória ei ollut itse vielä silloin kaupungissa. Tapasimme ensimmäisellä kokonaisella viikollani täällä, ja hän esitteli hieman kampusta ja kirjastoja. Sitten menimme kahvilaan, hän näytti yliopiston opintotietojärjestelmää ja neuvoi kaikenlaista, mitä nyt pitäisi yrittää muistaa. Lopuksi puhuimme musiikista ja suomalais-ugrilaisista kielistä. Myöhemmin olen sähköpostilla pommittanut häntä kysymyksillä ja tapaamme varmasti vielä useasti.

Registration day on se päivä, jolloin jonotetaan luentosaliin, mennään hetkeksi kuuntelemaan infoja, saadaan läjä infolappuja ja uuden jonotuksen jälkeen lukuvuosi"tarrat" (tarrojen sijasta täällä on "kuponkeja" eli pieniä lappusia, joita kuljetetaan opiskelijakortin mukana). Sen jälkeen oli luvassa lisää jonottamista opiskelijakorttien hakemisen merkeissä. Ilmeisesti todella monet jäivät vaille korttia sinä päivänä ja hakivat omansa myöhemmin, koska kaikki toimistot ruuhkautuivat tuntikausiksi. Metroseikkailin erään toisen opiskelijan kanssa jollekin etäisemmälle toimistolle ja sain päivän viimeisenä korttini sekä tunnukset yliopiston järjestelmiin. Se tarkoitti, että pääsisin viimein ilmoittautumaan kursseille.

Perjantaina lähdettiin parinkymmenen hengen porukalla Karlštejniin. Käytiin linnassa kierros ja syötiin ravintolassa perinteistä tšekkiläistä ruokaa: alkuruoaksi perunakeittoa (se oli yllättävän hyvää, kun ottaa huomioon sen, että minä en hirveästi pidä perunasta: lapsena suunnilleen kamalinta oli, jos liha- tai kalakeittolautasella oli enemmän perunaa eikä joka lusikalliseen saanut eläimenpalasia, joiden piti olla keiton pääasia) ja pääruoaksi valitsin uppopaistettua juustoa eli smažákia. Odotukset olivat korkealla, koska sitä oli mainostettu taivaallisena (ja epäterveellisenä). No, hyväähän se oli, mutta ihan yhtä hyviä (luonnollisesti siis todella hyviä) on Siwan pakastealtaasta ostetut mozzarellatikut. Ei tarvitse matkustaa tänne kyseisen makuelämyksen vuoksi. Ruokailun ja ruokalevon jälkeen kierrettiin lähimetsässä pieni kierros katsomaan mm. vesiputousta, jossa ei ollut vettä. Eikä se metsäkään kovin kummoinen ollut, vaikka näkymät linnasta antoivat olettaa jotain eeppisempää.

Kyllä, lens flare!

Vielä on kaikenlaisia pikkuvelvollisuuksia toki hoidettavana. Pitää ilmoittautua alienipoliisille (jonne menen buddyni kanssa) maassaoleskelustani ja pitää ilmeisesti käydä jossain näyttämässä eurooppalaista sairaanhoitokorttia, jotta se ihan varmasti kelpaa, jos joskus tulee tarve sairaanhoidolle. Vielä on myös yliopistoruokalat kokeilematta, ja sitä varten pitäisi kaiketi ladata opiskelijakortille rahaa ruoan maksamista varten.

Enimmäkseen tässä saa kuitenkin jo keskittyä opiskelemiseen ja matkustelemiseen: seuraavana ohjelmassa kansallispuisto Český ráj eli Bohemian Paradise.

Satunnaisia huomioita Prahasta, Tšekistä ja muusta maailmasta:

• Tšekkiläiset rakastavat sieniä, sienestys on kansallisurheilua.
• Tšekkiläiset rakastavat myös koiria. Hyviä tyyppejä siis.
• Yliopistojen vessakirjoitukset muistuttavat aika paljon Seminaarinmäen vessakirjoituksia kärsiviä lihateollisuuden uhreiksi joutuneita sikoja esittävine tarroineen. Kuukuppikiihkoilua en ole vielä tunnistanut, mutta erinäisten fandomien pienimuotoisia ihkutuksia kyllä.
• Julkiset vessat ovat usein maksullisia, mutta sen sijaan, että kolikot syötettäisiin kahvan ja lukon vieressä olevaan lokeroon oven avaamiseksi, vessassa on joku henkilö rahastamassa.
• Kaikki Helsinkiä pohjoisempi on Pohjois-Suomea. "So where are you from, Helsinki?" "No, about 300 km north from Helsinki" "So more like Rovaniemi?"
• Löysin kaupasta "suomalaistyyppistä jogurttia". Se on maustamatonta, vähälaktoosista jogurttia, jossa näkyy olevan lisättynä laktaasientsyymiä. Se on kuulemma saanut innoituksensa Pohjoismaista, joissa on tarjolla kattava valikoima vähälaktoosisia tuotteita. Kyllä ei tule koti-ikävä, kun jääkaapissakin on siniristilipulla varustettuja tuotteita.

Orchestr Univerzity Karlovy – koesoitossa

Ajattelin vielä melko pitkään keväällä, että en viitsi ottaa soitinta mukaan vaihtoon, se on logistisesti niin hankalaa, ja riittäähän sitä tekemistä muutenkin. Sitten tajusin, etten ikinä ole soittamisen aloittamisen jälkeen ollut varmaan edes kokonaista kuukautta soittamatta. Viisi kuukautta erossa torvesta alkoi tuntua liian kipeältä ajatukselta. Sitä paitsi mahdollisuus ulkomaisessa, suurkaupungin orkesterissa soittamisesta houkutti. Orkesteri olisi varmasti myös parempi tapa tutustua tsekkiläisiin ja oppia kieltä kuin tavanomaiset vaihtaripiirit.

Joten aloin etsiä opiskelijaorkesteria, jonka riveihin liittyä. Aluksi en löytänyt yliopiston nettisivuilta mitään musiikkikerhoihin viittaavaa. Kysyin seuraavaksi parilta Kaarlen yliopistoa käyvältä tai käyneeltä, tietävätkö he moisista mitään, mutta he olivat tietämättömiä, jopa musiikkia harrastava kirje- ja nettikaverini. Erään tutun vihjeestä päädyin ottamaan yhteyttä HAMU:un eli täkäläisen musiikkikorkeakoulun väkeen ja kysyin, olisiko heillä käyttöä toisen yliopiston kirjoilla olevalle käyrätorvistille. Kuulemma todennäköisesti olisi (musiikkipiirejä huonommin tunteville tiedoksi: käyrätorvet ovat harvinainen laji, jonka edustajista on usein pula isoissakin kaupungeissa), mutta he kehottivat palaamaan asiaan syyskuun lopussa.

Sitten kesällä tajusin tehdä kaikkein ilmeisimmän: googlasin "Charles University orchestra". Löysin Kaarlen yliopiston kuoron ja orkesterin nettisivut. Kyseessä on neljätoistavuotias, eli yliopiston ikään nähden varsin nuori sinfoniaorkesteri, joka koostuu yliopiston soittoa harrastavista opiskelijoista. Laitoin viestiä, että kelpaisiko vaihtaricorno joukkoonne. Melko pitkän ajan kuluttua, tarkalleen kymmenen tuntia ennen lentoani sieltä tuli vastaus: kyllä, oikein mielellään.

Sain kuulla, että orkesteriin pääsevät jousisoittajat mukaan suoraan, mutta puhallinsoittajille järjestetään koesoitto, koska useimmat puhallinsektiot ovat jo täynnä ja koska heidän roolinsa on monesti solistinen.

30.9. illalla menin koesoittoon, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jännitti se mahdollisuus, että vartin soittamisen perusteella kävisi niin, että  olinkin ottanut torven mukaan Prahaan ihan suotta. En edes tiennyt, kuinka monta  ja minkä tasoista käyrätorvistia heillä oli entuudestaan, toisin sanoen oliko nyt todella syytä panna parastaan, vai oliko koesoitto vain muodollisuus.

Soitto meni miten kuten, kesän harvaksisen soittamisen jäljiltä vähän haparoiden. Lämmittelin kolmisoinnuilla ja kiksasin hävettävän herkästi. Koesoiton arvioijina toimineet kapellimestari ja intendentti kuitenkin kehuivat sointiani. Sitten soitin otteita Josef Sukin teoksesta Pohádka. Tämäkään ei mennyt mitenkään erityisen hienosti, mutta harjoittelun ja transponoinnin määrään nähden siedettävästi. Raadin reaktioista oli vaikea arvata, olinko soittanut soolo-osuudet riittävän vakuuttavasti.

 

Mutta tuon ratkaisevan vartin jälkeen sain kuulla: "Thank you. We'd like you to play in our orchestra, and we suggest you try the first horn part today."

Niinpä jäin suoraan koesoitosta harjoituksiin – jotka olivat oikeastaan kauden aloitus lähinnä vanhoille soittajille, suurin osa uusista soittajista tulisi seuraavalla viikolla – ja istuin kahden orkesterin oman käyrätorvistin vasemmalle puolelle ja laitoin ykkösstemmat telineelle. Tuntui aika tungettelevalta asettua heti sektion johtoon, mutta vastaanotto oli kaikkien osalta myönteinen. Kapu oli erityisen iloissaan: "May I introduce you: our new, impressive and potentially first horn player Minna from Finland."

Nähtävästi tulen viettämään keskiviikkoillat tämän orkesterin treeneissä.