Böömiläinen paratiisi

Peruttuja junayhteyksiä ja ilmastoimattomia busseja. Aavaa peltomaisemaa ja korkeita mäkiä. Sieviä pikkukyliä. Vanhaa lehtimetsää. Vaaleaa, hienoa hiekkaa ja korkeita kallioita. Vapaana juoksevia koiria. Rasittavilta, itsekkäiltä ja välinpitämättömiltä vaikuttavia ihmisiä.

Lauantaina olin järjestetyllä matkalla pohjoisessa Tšekissä sijaitsevassa Český rájssa. Alue tunnetaan muun muassa hiekkakivikallioista ja linnoista. Halusin heti orientation weekille osuvasta patikointimatkasta kuultuani sinne mukaan, mutta se oli ehtinyt täyttyä nopeammista ilmoittautuneista. Mökötin monta päivää. Myöhemmin kuitenkin eräs toinen vaihtaritaho järjesti samanlaisen matkan, jonne oli pari peruutuspaikkaa. Pääsin siis retkelle, jota olin odottanut vaihtosyksyn alusta eniten.

Lähtöorientaatiossa viime keväänä sanottiin, että nämä järjestetyt matkat eivät yleensä ole kummoisia. Surullista kyllä he olivat oikeassa. Vaikka Český ráj on upea paikka ja haluaisin sinne muutenkin uudestaan, oli retki järjestetty niin kehnosti, että uusintamatka sinne alkaa tuntua pakolliselta.

Meillä oli koko päivä eli kuutisen tuntia varattuna reilun kymmenen kilometrin matkaan. Oli käsketty ottaa kamera mukaan. Mutta sitten koko lössi käveli niin helvetinmoista vauhtia, ettei perässä meinannut pysyä, etenkään, jos halusi oikeasti kuvata. Retken vetäjät olivat liian huolettomia viedessään meidät isoon metsään.

Minun käsitykseeni vaelluksista, edes tällaisista lyhyistä päiväreippailuista, ei kuulu hoppuilu, jossa ylämäetkin pitää kiirehtiä, ettei kukaan vain luule, että on huonokuntoinen. Minusta siellä pitäisi rauhassa katsoa ympärilleen ja etäisyyksiin, ihmetellä ja hipelöidä hassuja kallioita ja välillä poiketa polulta. Valtaosa meistä ei varmasti katsonut kunnolla ympärilleen, tai ainakaan näky ei koskettanut heitä.

Tämän hillittömän vauhdin takia isosta osasta kuviani tuli aika epäonnistuneita. Samaisen vauhdin ja häntäpäähän kohdistuvan välinpitämättömyyden vuoksi yksi joukkion jäsenistä eksyi. Tunnin etsimisen ja somesalapoliisitöiden jälkeen häneen saatiin puhelinyhteys ja sovittiin yhteinen kohtaamispaikka. Eksyjä otti asian rennosti, olihan hän itse aika impulsiivisesti (kyseessä oli geologian opiskelija, eli kuin lapsi karkkikaupassa) lähtenyt kävelemään hitusen kauemmas meistä, mutta minusta oli aika karmivaa, ettei kummallakaan ohjaajista ollut kenenkään puhelinnumeroa eivätkä he olleet antaneet omaansa kellekään. Puhumattakaan siitä, etteivät he olleet huomanneetkaan, että neljä henkilöä oli jatkuvasti pahasti jäljessä muista, ennen kuin sain kirittyä heidät kiinni ja huomautettua asiasta.

Ja sitten se pahin. Ensimmäisen linnan kohdalla kysyttiin, että halutaanko mennä katsomaan linnaa sisältä, vai mennäänkö ravintolan pihalle istumaan ja syömään. Enemmistö äänesti istumista ja syömistä, vähemmistö oli äänetön. Matkan lopussa vaihtoehtoina oli poiketa puoli kilometriä katsomaan toista linnaa tai mennä suoraan juna-asemalle odottamaan junaa todella hyvissä ajoin. Enemmistö äänesti junaa.

Valdštejnin linna, jonka pihalla pyörähdimme.

Linna, johon ei menty ja jonka nimeäkään en muista.

Mikä kumma näitä ihmisiä vaivaa? Ei meillä vaan Suomessa joka metsässä ole linnoja. Eräs puolalainen tyttö sanoi, että heillä päin kyllä on linnoja, mutta aika usein ne ovat kunto- ja kokoluokkaa kolme kiveä vierekkäin mäen päällä.

Kaikesta tästä huolimatta böömiläinen paratiisi oli ihana viikonlopun irtiotto. Praha ei ole tuntunut kokoonsa nähden olleenkaan niin pelottavalta paikalta kuin olin odottanut, mutta kun saavuimme alle 15 000 asukkaan pikkukaupunkiin Turnoviin ja kävelimme sen pienessä keskustassa tovin, huomasin, kuinka paljon rennompi olo siellä oli. Kun saavuimme metsään, olo helpottui vielä enemmän. En ollut tajunnut, kuinka raskaalta suurten talojen, hektisen liikenteen ja väenpaljouden keskellä eläminen on. Metsässä oli hyvä olla.

Lopuksi viimein kuvallisia todisteita siitä, että olin oikeasti tuolla päheissä maisemissa.