Muistoja Karpaateilta, Alpeilta ja varhaisilta bussivuoroilta

Toissapäivänä palasin nelipäiväiseltä retkeltäni eteläisiin naapurivaltioihin, ja vaikka olen vuoden viimeiset päivät joutunut kirjoittamaan proosakokoelmaa ja oppimispäiväkirjaa tuskaisella intensiteetillä, päätin myös äkkiä rykäistä ulos tämän matkakertomuksen.

26. päivä: Turisti

Aamulla herätyskello soi viideltä, puoli kahdeksalta lähti halvaksi ja käteväksi tunnustettu Student Agencyn bussi kohti Bratislavaa, Slovakian pääkaupunkia. Matkalla nukuin melko paljon (huolimatta siitä, että maanteillä on jostain syystä paljon poikittaisia railoja, joten kyyti ei ollut aina kovin tasaista), mutta ehdin myös huomata ikkunasta paljon puita, joissa oli erityisen paljon tuulenpesiä. Samalla huomasin lisääntyvän sumuisuuden.

Olin varannut pedin Hostel Brickyardista, neljän hengen sekahuoneesta. Hinta yhteensä 39 euroa kolmelta yöltä. Huone ja hostelli olivat varsin siistejä ja henkilökunta mukavaa. Sijaintikin oli ihan näppärästi rautatieaseman vieressä, vaikken sitä varsinaisesti käyttänytkään.

Hniezdoslavinaukiolla runoilija Pavol Országh Hviezdoslavin patsas

Bratislavassa oli todella sakea sumu ja hyytävää. Ensimmäistä kertaa tänä talvena minulla oli oikeasti kylmä. Vailla kunnon karttaa ja suuria suunnitelmia kävin "ilmaisella" turistikierroksella, joka kesti 2,5 tuntia. Ihan kiva, mutta säätä käy kiittäminen siitä, ettei esimerkiksi ufosiltaa tai linnaa näkynyt ollenkaan. (Meidän piti muuten saada sähköpostiin yhteiskuva kierrokselta, miksen ole saanut?)

Ei Bratislavan linnaa

Ei myöskään Bratislavan linnaa

 
Tapani oli huono päivä saapua, koska monet paikat olivat kiinni. Slovakia on nimittäin varsin katolilainen maa. Bratislava on Helsinkiäkin pienempi kaupunki, joten siellä ei ollut vietnamilaisten minimarketteja joka nurkalla, kuten Prahassa, eli ruokakauppaankaan ei päässyt. Kaduilla ei liikkunut juuri ketään, mikä oli toisaalta helpotus, toisaalta hieman karmivaa. Välillä mietin, että voisi olla kivaa, jos ei aina tarvitsisi yksin eksyillä vieraissa kaupungeissa.

27. päivä: Pajštúnin matka

Olin kuullut Pajštúnin linnanraunioista netistä. Se on yksi suosituimpia turistikohteita lähellä Bratislavaa. Reittejä sinne on monia, ja ilmeisesti suurin osa sisältää sekä kylien että metsien läpi kulkevia osuuksia.

Lopulta päädyin tällaiseen reittiin: bussilla 37 pysäkiltä Most SNP pysäkille Záhorská Bystrica, kesto puolisen tuntia. Sieltä noin 50 metrin päästä lähtee selkeästi merkitty sininen turistireitti Marianka-kylään. Jouduin kysymään pysäkillä paikallisilta neuvoa reitin alun löytämiseksi (jos tätä lukee joku samaa reittiä suunnitteleva: pysäkiltä lähtee eteenpäin kaksi tienhaaraa, ota vasemmanpuoleinen, jolla on myös Tesco ja pubi). Mariankasta lähtee helposti löydettävä punainen reitti linnalle. Busseja tulee myös sinne Marianské námestielle, mutta harvemmin, jolloin aikataulujen kanssa pitäisi olla paljon tarkempi.

Joko mainitsin, että oli sumuista?

Sieltä vajaa tunti metsän läpi Borinkaan. Monet tulevat sinne suoraan bussilla, mutta silloin reissua ei passaa kutsua minkäänlaiseksi kunnon patikoinniksi, koska sieltä on vain viimeinen nousu vuorelle. Menee siinäkin yli puoli tuntia kunnosta riippuen, koska rinne on oikeasti jyrkkä. Koska olen hyvä unohtamaan syömisen, olin lähtenyt puoliltapäivin matkaan vatsassa vain kevyt aamiainen, joten kiipeäminen oli todella raskasta. En muista olleeni yhtä hengästynyt pitkään aikaan.

Vielä... muutama... askel...

Huipulla 486 kilometrin korkeudessa nälkä ja uupumus unohtui aika äkkiä, koska vau. Pienten Karpaattien mäkimaisemat. Sumukin oli jäänyt laaksoon ja talviaurinko alkoi lämmittää. Hyvän tovin pelkästään kiersin rauniota, tuijotin maisemaa ja kuvasin. Sitten muistin taas olevani kuoleman kielissä ja rojahdin maahan syömään eväitä.

Haa! Et pääse näin korkealle, Mashadar!

Takaisin oli vähän hoppu, koska pelkäsin pimeyden laskeutuvan. Olin kuitenkin ottanut taskulampun mukaan ja olin laskelmoinut, että paluumatkasta vain alku on vaikeakulkuista (viimeistä rinnettä lukuunottamatta enimmäkseen todella liukkaan mudan vuoksi), loppu on selkeästi erottuvaa polkua tai kylätietä, joten pimeässäkin pärjäisin kyllä. Valo riitti kuitenkin mainiosti takaisin lähtöpysäkille, eikä bussia joutunut odottamaan kauaa.

Hostellille tullessani kaipasin saunaa enemmän kuin koskaan tämän ulkomaillaolon aikana. Matkalla olin luonnollisesti hikoillut, mutta Bratislavassa bussilta kotiin kävellessä oli taas tullut kylmä ja nihkeänkostea eikä hostellin suihku tarjonnut kovinkaan lämmintä vettä.

Linnalle pääsee maisemareittiä myös Stupavasta, ainakin niin kuulin, mutta en tiedä, onko se sen hienompi, helpompi tai vaikeampi. Tällä omalla reitilläni oli harmillisen paljon kyläosuuksia alussa, mutta ainakin bussiyhteydet olivat kätevät.

Reitit on merkitty aika selvästi, eksyminen on epätodennäköistä, jos osaa pitää silmänsä auki. Joillekin reiteille voi olla vaikeampi päästä bussipysäkiltä suoraan, mutta paikalliset osaavat aika varmasti neuvoa, Pajštún on sentään jonkinmoinen turistien vetonaula. Kielimuuri voi olla esteenä, mutta voi ainakin opetella pari sanaa, jotka viittaavat kyseiseen reittiin, sitten voi vain toivoa, että mummelit osaavat viittoa selvästi.

28. päivä: Laskettelua Alpeilla

Herätys oli alunperin 5.10, mutta heräsin 4.45 kun huonekaverit palasivat yöelämästä. Sain tyydytystä ajatuksesta, että aamutoimieni äänet saattoivat valvottaa heitä jopa tunnin siitä, kun he olivat saapuneet.

Klo 7 lähti Slovak Linesin bussi Semmeringin Stuhleck-laskettelukeskukseen, Itävaltaan. Se oli pakettimatka: hintaan kuului yhdensuuntainen matka ja hiihtopassi. Yhteensä matkojen, passin ja välinevuokran kanssa hintaa hiihtoretkelle tuli 91 euroa. Aluksi olin suunnitellut laskettelua Slovakiassa, mutta kaikille rinteille vaikutti olevan vaikeaa, hidasta ja kallista päästä julkisilla. Itävalta on lähellä, joten sinne melkein kannattaakin poiketa.

En ollut lasketellut varmaan seitsemään–kahdeksaan vuoteen ja silloinkin paljon lyhyemmillä ja loivemmilla rinteillä, mutta mitäpä se haittasi. Kaikki rinteet eivät olleet auki eikä niillä avoinaisillakaan tietenkään ollut kuin sinne erikseen tuiskutettua lunta, mutta maisemat olivat upeat, hisseissä oli hauskaa ja rinneosuuksia oli minulle riittävästi. Pääsi menemään kovaa (no ei oikeasti kovin) ja korkealta.

Korkeudesta puheen ollen: rinteet ovat korkeimmallaan 1783 metriä. Huipulle päästäkseen pitää nousta kaksi hissiä ja laskea yksi rinne kolmannelle hissille ja lopuksi kävellä vähäsen. Huippu on melkein Pajštúnin verran Suomea korkeammalla. En ole koskaan ollut niin korkealla olematta lentokoneessa.

Nyt voin varmaan sanoa oikeasti nähneeni vuoria enkä vain "tosi korkeita mäkiä"

Harmi, että jalkani olivat vielä eilisen vaelluksesta ihan tohjona, joten en jaksanut käyttää koko aikaani intensiiviseen laskemiseen. Mutta onneksi maisemien valokuvaaminen oli myös erimakeeta ohjelmaa. Sitä paitsi hissimatkat ylös kestivät pitkään, että siinä pääsi lepuuttelemaan.

Paluubussi lähti vähän neljän jälkeen ja yllättäen nukuin taas. Varhaiset herätykset ja hostellin kevyt uni käyvät aika raskaiksi, kun remuaa suksilla päivän. Hostelliin tultuani kaipasin taas saunaa enkä jaksanut käydä edes ravintolassa.

29. päivä: Laiskempi turisti

Paluun päivä. Sumu hälveni vähäsen, jotta ehdin nähdä sen kuuluisan ufon ja vähän linnaa. Kävelin myös Tonavan rantaa. En kuitenkaan kiivennyt katsomaan linna lähempää, koska rehellisesti sanottuna minulla oli niin vilu, että halusin vain kahviloihin. Mutta ehkä voin sanoa nähneeni Bratislavan linnan? Alun perin meinasin nähdä myös Devínin linnan, mutta selvisi, ettei se ole talvella auki. Mutta jos kauempaa nähdyt linnat lasketaan, niin lähellä Semmeringiä näin pienellä vuoren huipulla jotkut rauniot. Mikä tarkoittaisi, että näin kolme linnaa tällä retkellä. Yhteensä siis kuusi vaihdon aikana.

Kahdelta lähti paluubussi. Tulomatkalla meillä ei ollut Student Agencyn oma bussi, joten tämä minitelkkareilla varusteltu ja ilmaista juomatarjoilua sisältävä keltainen ajoneuvo tuli yllätyksenä. Katsoin reilun neljän tunnin menomatkalla Brokeback Mountainin ja useita jaksoja Frendejä. Kotiin tullessa ärsytti huomata, että iso osa jääkaappini sisällöstä oli ehtinyt mennä vanhaksi.
__________________________________________________________________________________

Onneksi oli tällainen kiertelevä aktiiviloma, ei neljää päivää olisi pelkästään Bratislavan sisällä jaksanut. Tai olisi ehkä jaksanut, jos olisi kiertänyt museoita, mutta sitä ohjelmaa aion tehdä vielä Prahassa niin paljon, että pidättäydyin. Shoppailukaan ei hotsittanut.

Onhan Bratislavassa muutamia hienoja nähtävyyksiä, joo. Historiallinen keskusta on historiallinen, mutta Prahan jälkeen kapeisiin mukulakivikatuihin alkaa turtua. Epähistoriallinen osa kaupunkia taas oli varsin neuvostorumaa. Ikävä sanoa, mutta Bratislava itsessään oli vähän pettymys, vaikka nämä muut matkat olivatkin hienoja.

Sininen kirkko, smurffikirkko, tai ihan vaan pyhän Elisabetin kirkko

Oli muuten vapauttavaa saada pitkästä aikaa kohteliasta asiakaspalvelua. En tuntenut olevani maailman törkein ihminen kehdatessani tulla henkilön työajalla vaatimaan häntä tekemään työtään rahaani vastaan! Lisäksi englannin kielen taito oli Tšekkiä yleisempää. Paitsi Slovak Linesin bussikuskilla. No, yritin tšekiksi ja hän vastasi slovakin, saksan ja lähes olemattoman englannin sekoituksella ("v šestnást' hodín, parking zwei, ZWEI"). En osaa saksaa juuri ollenkaan (ainoa lause, joka silloin tuli mieleen oli "Es gab keinen Wein", kiitos Memrisen saksan kurssin viime tammikuussa), mutta tulin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.


Huokaus. Saatan lisäillä kuvia vielä. Nyt takaisin koulutehtävien pariin! Onneksi Prahan virallinen uudenvuoden ilotulitus on vuoden ensimmäisenä eikä viimeisenä päivänä, joten tänään ei ole kiire hankkimaan suuria elämyksiä täältä. Vaikka saatan toki mennä harmittelemaan kamerajalustan puuttumista. Keskustaan en aio, siellä on kuulemma paljon humalaisia juhlijoita ja varomattomia ilotulituksia.

Loppusoitto

Aatonaattona soi viimeinen säveleni Kaarlen yliopiston orkesterin riveissä (enkä ole varma, oliko se edes oikea sävel, kapu tuntui aina lopettavan kappaleen eri kohtaan).

Orkesterilla oli yhteensä enemmän keikkoja kuin kotopuolen orkestereilla yleensä (ei yhteensä kuitenkaan). Ensin oli Betlehemin kappelin keikka, sitten esiinnyimme kauppakorkeakoulun Day of VŠEssä, sitten VŠE-tanssiaisissa. Näillä keikoilla soitettiin Josef Sukin Pohádkaa sekä Matrinůn Lidiceä.


Joulukonsertteja oli viisi: Salvátorin kirkon keikka, kaksi Karšltejnin keikkaa, Charvátůvin keikka sekä Sv. Jan pod Skaloun keikka. Huh, ma sanon.

Näistä kaikista keikoista sanoisin lemppareikseni ensimmäisen, koska soitettiin kivointa musiikkia, tai Karšltejnin ja Janin. Niillä keikoilla ohjelmistossa oli perinteinen joulumessu Česká Mše Vánoční (tunnetaan myös nimillä Hej mistře ja Rybovka säveltäjänsä Jakub Jan Ryban mukaan). Sitä mainostavia julisteita näkyy vähän kaikkialla, eli emme olleet edes harvojen esittäjien joukossa, ja jokaisella keikalla meiltä taputettiin encore, joten on se aika suosittu.
Rybovkan kaverina soitettiin pari kertaa  Haydnin Te Deum. Molemmissa oli kuoro mukana. Encorena soitettiin peritšekkiläinen joululaulu Narodil se Kristus pán.

 

Joulubiisejä harjoiteltiin vain kaksi harjoituksissa ja vasta keikalla mentiin kuoron kanssa kaikki kappaleet kokonaan läpi. Etenkin Haydnin suhteen olin epävarma, koska sitä piti transponoida kvartin verran, nuotit olivat perin sekavat ja harjoituksissa putosin aina kärryiltä. Ikävää oli myös kapujen vaihtuminen varoittamatta keikalle.

Rybovkassa jäi harmittamaan oikeiden urkujen käyttämättömyys. Kaikilla keikoilla oli sähköpiano, jonka ääni on kyllä aika munaton verrattuna oikeisiin urkuihin, mutta kaikissa keikkapaikoissa ei edes olisi ollut urkuja. Kai se olisi tullut liian kalliiksi sielläkin, missä urut olisi ollut.

Salvatorin keikkamme juliste, tekijä (minulle) tuntematon

Ensin soitettiin siis Salvátorin kirkossa (ei tekemistä R. A. Salvatoren kanssa). Se on aivan Kaarlensiltaa vastapäätä. Ovet olivat auki, joten lavalta oli kohtalainen näkymä Prahan linnalle.

Salvátorin kirkko Kaarlensillan tornista nähtynä

Se on hieno katolilainen kirkko. Komea alttari, paljon kultaa ja marmoria (kai se sitä oli?). Katto on korkea ja se oli valaistu sinisellä savukuvioisella valolla.

Mutta siellä oli hyvin vähän tilaa lavalla ja erityisesti pirun kylmä soittaa – sanoisin, että alle kymmenen astetta. Kaikilla oli takit päällä ja minulla myös neulesormikkaat (hyvä soitinvalinta, koska ei suurimpaa osaa soittimista voi soittaa hansikkaat kädessä). Takahuone sentään oli lämmitetty ja tarjolla oli jopa teetä.
Olen iloinen, että tuli koettua sielläkin esiintyminen.

Tältä kaudelta paljon odottamani soittomatka oli kaksi joulukeikkaa Karlštejnin linnassa 19. päivä.
Junaliput sinne maksoivat yhteensä 40 korunaa eli 1,5 euroa. Reilun puolen tunnin junamatka suuntaansa. 1,5 €. Terveisiä VR:lle.

Linna oli hieno keikkapaikka, vaikka sali ei olekaan kovin suuri, ja siellä(kin) oli melko vilpoisaa. Soitimme kahteen kertaan saman setin ja keikkojen välissä oli alle tunti aikaa, mutta ihme kyllä naama kesti.

Sitten soitimme 21. päivä jonkin sairaalaan pienessä, kauniissa ja varsin lämpimässä Charvátův-salissa. Siitä keikasta ei jäänyt muuta erityistä mieleen, kuin että se oli ainoa keikka, jonne sain kutsuttua orkesterin ulkopuolisia tuttuja. Olen käynyt oopperassa ja baletissa saksalaisen Xenian kanssa (me kaksi olemme humanistisen tiedekunnan Theatre Club tänä vuonna), ja koska hänellä on myös puhallinmusiikkitausta ja opiskelijan budjetti, hänet oli helppo houkutella mukaan.

Viimeisenä oli 23. päivä puolen tunnin bussimatkan päässä Sv. Jan pod Skaloun (suom. pyhä Jan [varmaan siis Johannes] kallion alla) keikka. Harmitti, että tulimme sinne niin myöhään, koska en nähnyt kaupungista mitään. Kirkon sisällä on luola, jossa on pyhän Ivanin jäänteet. Kirkko on kuulemma kesät talvet kylmä ja kostea, mutta ei tällä kertaa yhtä kylmä kuin Salvátor.
Kuvasin siellä, mutta jälkikäteen kuulin joltain mummelilta, ettei olisi saanut, joten ehkä syntini lieventyy, jos en julkaise niitä täällä.

Kuva: Lukáš Kalista, Wikimedia Commons

 
Keikan jälkeen mentiin sikäläiseen pubiin karonkkaan. Orkesterin puolesta saimme teetä, kaiken muun sai halutessaan ostaa itse. Illan aikana kapu piti lyhyen kiitospuheen viimeisen keikkani kunniaksi, ylisti soittoani, harmitteli poismenoani ja toivotti tervetulleeksi uudestaan milloin vain. Lopuksi sain aplodit. Tuli melkein tarve siteerata Bilboa tämän 111-syntymäpäivän puhetta, mutta lopulta kiitin vain lyhyesti siitä, että sain olla mukana ja sain astetta kiinnostavamman vaihtokokemuksen.


Haikeaa on, kieltämättä. Etenkin, kun vasta joulukuussa aloin vähän enemmän tutustua ihmisiin (ja opettamaan sellaisia suomalaisia fraaseja kuin "hölökynkölökyn"). Juuri tuona viimeisenä iltana eräs norjalainen alttoviulisti pyysi minut aattoillaksi arkkitehtiopiskelijakavereittensa luokse nyyttärihenkiseen joulunviettoon, koska hänen mielestään kenenkään ei tulisi olla yksin jouluna. Näin jälkikäteen kyseisestä illasta sanottakoon vain, että olisin paljon mieluummin ollut yksin kotona, mutta olihan siellä ihan siedettävää ruokaa.

Mutta yksi hyvä puoli orkesterin päättymisessä on: selkäni on aivan rikki torven ja laukkujen kantamisesta. Karlštejniinkin piti kävellä liki kaksi kilometriä juna-asemalta, ja seitsemän vaskikilon lisäksi mukana oli oma olkalaukku eväineen, kangaskassissa kamera ja lisävaatteita kylmyyden varalle sekä nuottiteline. Lisäksi julkisissa kulkuneuvoissa joutuu kantamaan soitinta pitempiä aikoja kuin mihin olen tottunut.

Omiin orkesterihin on varmasti kiva palata, koska 1) ei tarvitse aina raahata omaa nuottitelinettä treeneihin 2) treenit alkavat ajoissa ja aika käytetään tehokkaasti 3) treeneissä ymmärretään ansatsin päälle ja pidetään taukoja 4) harjoitellaan huolella keikkoja varten 5) pidetään orkesterilaiset paremmin ajan tasalla... Niin ja varmaan 6) ihan jees on myös ymmärtää kaikkien puhetta.


Huomenna lähden aamuvarhaisella Bratislavaan. Aion nähdä kaksi tai kolme linnaa. Pitäisi myös vähän opiskella, koska Jyväskylän avoimesta yliopistosta on jäänyt yksi kurssi roikkumaan, ja se pitäisi palauttaa viimeistään 31.12...

Asioita

Illankuluksi ajattelin julkaista tämän tekstin, joka on roikkunut luonnoksissa useamman viikon.

Mitä kaipaan Suomesta?

• Saunaa blaablaa kylmää järveä blaa
• Juustohöyliä tai valmiiksi viipaloituja juustoja isoissa pakkauksissa. Täällä ne ovat yleensä kuuden (6!) viipaleen paketeissa.
• Sitä, että tietää kaikkien ruokaloiden, kirjastojen ja mikroluokkien sijainnin ja aukioloajat
• Jyväskylän tyhjiä busseja, joiden ovet eivät sulkeutuessaan piippaa korvia vihlovasti ja joiden ovet kuski avaa
• Salaattia, kasviksia ja lautasmallia
• Käsipyyherullajärjestelmiä. Täällä on liian usein pelkästään tehottomia puhaltimia, joista ei aina tule edes lämmintä ilmaa. Parhaissa tapauksissa on haperoista käsipaperia ja joskus harvoin niitä hirveän kovaäänisiä tehopuhaltajia, joissa laitetaan käden semmoiseen rakoon. Ja kuvitelkaa, joskus vessakopeissa ei ole vessapaperia omasta takaa, vaan jokainen ottaa käytävän puolelta tarvitsemansa määrän. Ja joissain vessoissa on ollut huuhtelussa liiketunnistus. Kahdesti se on kohdallani alkanut huuhtoa, kun olen vielä ollut istumassa tai olen vasta lähetynyt pönttöä, kertaakaan ei silloin, kun olen noussut pöntöltä ja toivonut sen huuhtelevan.
• Vege-eineksiä – löytäisinpä edes kasvispyöryköitä marketeista
• Sitä, että saa kaduilla kävellessä itse määrätä kävelynsä nopeuden joutumatta puikkelehtimaan

Mitä en kaipaa Suomesta?

• Kuukausi sitten olin ajatellut, että lehtipuhaltimia. Nyt viime aikoina olen nähnyt ja kuullut niitä, mutta aikaisemmin syksyllä en ollenkaan. Ehkä olisin kaivannut tehokkaampaa lehtienpoistoa, jos esimerkiksi pyöräilisin näillä kaduilla.
• Sitä, että opintotuesta jää pakollisten menojen jälkeen käteen parhaimmillaan 17 euroa kuussa
• Oikeastaan mitään hintoja
• Nopeasti loskapaskaksi muuttuvaa syksyä. Tiedän, että niin täällä kuin siellä Pohjolassakin on  ollut poikkeuksellisen lämmin syksy eikä loskapaska ole ollut niin nopeasti ajankohtaista, mutta täällä lempivuodenaikani tuntui (ja tuntuu tavallaan edelleen jatkuvan) oudosta lämpöisyydestään huolimatta erityisen kivalta. Niin pitkä ja lempeä ja helppo. Ei sada tai tuule liikaa mutta sopivasti ja kaikkialla on paljon lehtipuita ja syksyn imelää tuoksua.
• Kämppäni kovaäänistä jääkaappia ja pakastimettomuutta 
• Paljon kaikenlaista – en ole potenut koti-ikävää

Lopuksi satunnaisia hassuja kuvia, jotka eivät ole aikaisemmin päässeet mukaan, koska niille ei ole ollut osuvaa kontekstia.

Tämmöisiä sääntöjä piti allekirjoittaa. Onneksi kahdesta ensimmäisestä on mustaa valkoisella.

Jossain päin Praha 2:sta kerran...

... nämä taideteokset kummastuttivat eksynyttä.

Letenské sadyn Metronimille vievillä portailla; samoja teippejä olen nähnyt muuallakin.

Malá stranassa alkusyksystä

Näitä saippuakuplatyyppejä oli paljon kaikkialla.

Tiedekuntani päärakennuksen huipputekniset tietokoneet. Itku meinaa tulla, jos salasanoja yrittää tuolla näppiksellä.

Kahvilan edessä Malá Stranassa

Rudolfinumin sfinksi on havahtunut siihen, ettei sillä ole paitaa O_O

Lopuksi vielä tärkeä ilmoitus. Aina matkustellessani tärkein tavoite on löytää tuliaisiksi (vai puhutaanko tuomisista, jos ne on tarkoitettu itselle?) lohikäärme-jotain. Nyt voin ilolla julkistaa, että laumani (jos on joskus käynyt kämpässäni, on nähnyt monta sen jäsentä, mutta ei läheskään kaikkia) on kasvanut yhdellä jäsenellä. Ihku kynttiläteline, joka ei ole vielä saanut nimeä. Tuitui.

Kenellä alkoi soida päässä Ultra Bran "Laulu asioista"? No, nyt varmaan jo muutamalla. Jos ei kellään, niin sitten blogillani on puutteellinen lukijakunta.

Varhain joulu on

Joulu tuntui saapuvan kauppakeskus Chodoviin heti marraskuun alussa. Joulukoristeet ilmestyivät katukuvaan ja ruokakaupan radiomainoksia säestivät joululaulut. Toreilla alkoi näkyä yhä enemmän jouluisasti koristeltuja myyntikojuja. Joulukuun alusta saapuivat joulukuustenmyyjät. Metroasemille ilmestyi Coca-Colan perinteiset mainokset, asuntojen parvekkeille vilkkuvat jouluvalot. Joulua tehtiin ajoissa ja antaumuksella.

Jos Suomessa on koskaan lumettomana ja leutona talvena ollut hyvin epäjoulumainen olo, täällä tunne on moninkertainen. Sää on edelleen ollut melko syksyinen.Otin talvitakin käyttöön, mutta jouduin yhä muutamana päivänä palaamaan kesätakkiin. Metsälenkeillä tulee ohuessa ulkotakissa yhä hiki.

Paljon vähemmän jouluoloa on ollut varmaan siksikin, ettemme ole orkesterissa soittaneet joululauluja. Kotona niille altistuminen alkaa monta kuukautta etuajassa. Joulukortteja sentään tein ja lähetin Suomeenkin pari lahjaa.
___________________________________________________________________________

Tšekissä sanotaan, että jos joulun tuleminen on jotenkin jäänyt huomaamatta, sen huomaa varmasti viimeistään 5.12. – pyhän Nikolauksen päivänä. Täällä se tarkoittaa, että etäisesti Joulupukkia muistuttava Mikuláš tulee tapaamaan lapsia seuranaan enkeli ja paholainen. Kiltit lapset saavat herkkuja, tuhmat lapset hiiltä ja perunoita. Lapset (ja näköjään aikuisetkin) pukeutuvat enkeleiksi ja paholaisiksi, joskin näin kaupungilla lähes pelkästään pirunsarvia.

Praha on joulukaupunki ja kaikki jouluperinteet näkyvät täällä isosti toreilla ja aukioilla. Menin 5. päivän iltana aluksi Vanhankaupunginaukiolle. Näin samalla ensimmäistä kertaa sen joulukuusen. Kuusen valojen sytyttäminen on iso tapahtuma vuosittain, mutta Euroopan terrorismiuhan vuoksi se oli tänä vuonna peruttu (ei ilmeisesti siksi, että tapahtumaan olisi odotettu terrori-iskua, vaan koska joku ilkimys olisi voinut käyttää hyväksi ihmisten pelkoa ja aiheuttaa massapaniikin).

Kuuluisa joulukuusi

Siellä en nähnyt Mikulášia, mutta musiikkia kyllä. Aukiolla oli Disney-hahmoja esiintymässä isolla lavalla sekä katumuusikoita. Myös Tähtitieteellisestä tornista kuului tasatunnilla jouluinen fanfaari. 

Koska Vanhassakaupungissa oli aivan liikaa ihmisiä tämän pikkukylän kasvatin sietokyvylle, menin Náměstí Mírulle eli Rauhanaukiolle. Se on pienempi tori, josta pidän enemmän. Siellä näin viimein etsimäni päivän päätähdet, mutta heitä oli vaikea nähdä saati kuvata kunnolla.

Söin paahdettuja manteleita ja aloin jonottaa trdelníkia, mutta minulla paloi 20 minuutin jälkeen hermo muihin jonottajiin, jotka olivat koko ajan perseessä kiinni. Pian olisi alkanut tulitanssinäytös (tms.), mutta en jaksanut jäädä odottamaan sitä ja kuulin myöhemmin kurssikaverilta, että vain pisimmät ja eturivin onnekkaat näkivät siitä yhtään mitään. Paluumatkalla bussissa oli teini-ikäisten esittämä Mikuláš-kolmikko, jota matkustajalapset tuijottivat silmät selällään.

Paahdetut taatelit eivät muuten ole kovin hyviä. Sisus ei ole kummoista ja sitkeä kuori jää pyörimään suuhun ikuisuudeksi. Mantelit on hyviä, samoin trdelník. Molempia saa 50–60 korunalla, yleensä torilla on kaikissa kojuissa samat hinnat.

_______________________________________________________________________________

Olen ollut todellä vähän missään sosiaalisissa tapahtumissa. En ole ehtinyt, jaksanut, halunnut ja valitettavan usein en myöskään tiennyt. Viikko sitten kävin kuitenkin IC:n järjestämässä joulujuhlassa. Humanistisen tiedekunnan tiloissa tunnelmallisessa kellarissa Studentský Clubissa järjestetyn illan piti alkaa seitsemältä, mutta se alkoikin kahdeksan jälkeen, mikä meinasi jo lähettää minut takaisin kotiin, olinhan ajoissa, mutta näin erään kurssikaverin ja jäin juttelemaan aasialaisista soittimista ja suomalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Ensiksi meille näytettiin diaesitys tšekkiläisestä joulusta. Sitten tarjolla ruokaa: pieni annos perunasalaattia ja karppia sekä keksejä. Kuvitella, että täällä jopa joulun juhlaruoat ovat uppopaistettuja. Tšekkiläisen joulun pääruoka on siis kalapaloja, joissa oli isoja ruotoja. ISOJA. Minä vihaan ruotoja, niin isoja kuin etenkin pieniä, enkä siksi syö esimerkiksi muikkuja, koska kyllä ne ruodot tuntuu ja on ällöjä, turha väittää että ne on pehmeitä ja huomaamattomia. Ei niissä kaloissa mitään muuta olekaan kuin ruotomössöä ja vähän nahkaa. Välillä ihmettelen, miksi edes syön kalaa.

Tšekissä ei muuten ole tapana syödä joulukinkkua ja Joulupukin sijasta aattona lahjat tuo Jeesus-lapsi. Kivalta tavalta vaikuttaa pikkuleipien keskeisyys. Niitä leivotaan koko perheen voimin koko joulukuu ja niitä pitää olla vähintään yhdeksää erilaista. Minä tuskin leivon mitään, mutta näitä perinteisiä keksejä täytyy kyllä käydä ostamassa joulutoreilta.

Kännykkäni kuvanlaatu on hämärässä vielä normaaliakin erinomaisempi

Tšekkiläisistä jouluperinteistä saimme pieniä näytteitä. Yksi tapa on laittaa pieniä kynttilöitä saksanpähkinän kuoriin ja kynttiläveneet vatiin kellumaan. Veneiden liikkeistä ennustetaan, matkustetaanko (tai kuollaanko) ensi vuonna. Toisaalla saattoi halkaista omenan ja tulkita keskuksen siemenkodan muodosta jälleen jotain, ainakin onnellisuutta ja kuolemaa. Naisille oli myös kenkien heittelyyn perustuva peli, jossa saattoi saada selville, meneekö tulevana vuonna naimisiin. Paikalle saattoi myös tuoda ja saada vastavuoroisesti pienen joululahjan, mutta minä en tiennyt moisesta etukäteen (asiaan saattaa tai saattaa olla liittymättä eräs keskeinen tiedotuskanava).

_____________________________________________________________________________

Kohta on se ihan oikeakin joulu. Alusta asti olen ajatellut olla palaamatta Suomeen. Miksi käyttäisin rahaa käydäkseni paikassa, jossa on tullut vietettyä pari vuosikymmentä, kun voin käyttää rahaa käymällä paikoissa, joissa en ole koskaan käynyt?

Joulua en varmaan vietä sitä mitenkään erityisesti. Ei oikeastaan haittaa. Ehkä voisin käydä joissain konserteissa. Ehkä keitän riisipuuroa. Muuten en jaksa välittää, tuskin harmittaa, vaikka jäisi Lumiukko näkemättä. Edellisenä päivänä on kuitenkin oman orkan viimeinen joulukonsertti (ja samalla viimeinen kontaktini orkesterin kanssa, niisk) pikkukaupunki Svatý Jan pod Skaloussa, ja sen sosiaalisesta kuormituksesta toipumiseen menee varmaan päivä. Saa nähdä, kuinka paljon vanhemmat ahdistelevat Skypessä.

Enemmän välitän siitä, että nyt lomalla pitäisi ottaa ilo irti vapaa-ajasta ja matkustaa, mikä stressaa, koska on todella nihkeää suunnitella mitään, kun tietää kuitenkin matkustavansa yksin. Ja ylipäänsä olevansa kaksi viikkoa yksin. No, yritän saada itseni Brnon kautta Slovakiaan. Olisi kiva käydä laskettelemassa ja nähdä vuoria (eli lunta). Tammikuussa voisi yrittää käydä Puolassa ja tšekkiläisissä pikkukaupugeissa ja ainakin kerran pitää raahautua kansallispuistoon. Katsotaan.

Paikkoja

Ensiksi minulla on teille kuva-arvoitus:

Löysin Kunratický-metsästä leuanvetotankoja, tasapainoilupukkeja ynnä muuta. Tuo kuva oli alla olevan jutun käyttöohjeena:

Tulkintani mukaan nuo puutolpat katoavat ja tankoa voi käyttää keppihevosen tavoin. Ehkä se jopa lähtee lentoon?

__________________________________________________________________________

Joulukuun alkua leimaa opaskierrokset. Tämän joulukuun toisen viikon tiistaina käytiin Kansalliskirjastossa, joka sijaitsee Klementinumissa. Ensiksi tutkija esitteli meille jotakin matematiikkasalia tms. (edes englanninkielinen nimi ei jättänyt pysyvää muistijälkeä) ja sen kirjoja. Sinne ei ilmeisesti ihan joka tallaajaa päästetä. Tämän retken järjesti ilmeisesti yliopistoni informaatiotutkimuksen laitos, jonka  Applied Project Management -kurssilla olen, ja minun lisäksi mukana oli neljä opiskelijaa.

 

Kirjaston jälkeen menimme tavalliselle turistikierrokselle Klementinumin barokkisaliin (siellä ei saanut ottaa valokuvia, mutta katsokaa, voin vakuuttaa, että oli livenä erittäin henkeäsalpaava näky [paitsi että sali oli pienempi kuin olin kuvitellut]) sekä tähtitorniin. Ja sieltä oli Näkymä.

Kierros maksoi opiskelijaryhmälle 120 korunaa eli n. 4,4 euroa. Mukaan sai esitelappusen englanniksi (tai portugaliksi, sillä ryhmäläiseni olivat kyseisen kieliryhmän edustajia).

Niitä harvoja kuvia, joissa olen itse mukana (koska en harrasta selfieitä, enkä usein kehtaa pyytää muita kuvaamaan).

Torstaina taas oli käynti Valtionoopperassa. Prahassa Kansallisteatteri on vähän hämmentävä laitos. Siihen kuuluu neljä rakennusta, joista yksi on Kansallisooppera/teatteri, joka on Vltavan rannalla oleva iso ja hieno rakennus ja se, jota yleensä ajatellaan Kansallisteatterista puhuttaessa. Toinen sen vieressa oleva Nová Scena (kuulemma yksi Prahan rumimpia rakennuksia Žižkovin TV-tornin ohella, omasta puolestani vahvistan) eli New Scene, kolmas tämä Valtionooppera Kansallismuseon vieressä, sekä neljäs Stavovské divadlo eli Estates Theatre.

Huono kuva, mutta tuo harmaa lasihirviö vasemmalla on Nová Scena, taaempana näkyy Kansallisooppera

Teatteriin lähtiessä kannattaa tarkistaa lipustaan pariin kertaan, että on menossa oikeaan rakennukseen. Valtionooppera eroaa Kansallisoopperasta siten, että ensin mainittu oli Prahan saksalaisen (porvaris)väestön rakennuttama eikä siellä esitettyä tšekkiläisiä oopperoita, Kansallisooppera taas oli tšekinkielisen kansanosan rakennuttama ja siellä esitettiin sitten muunkielisiä ja -maalaisia teoksia.

Koppeja porvareille – näitä on täällä enemmän kuin Kansallisteatterissa, koska rakennuttajat ja kohdeyleisö olivat rikkaampia

Antiikin mytologialla koristeltu katto ja kattokruunu

Kierroksella kuulimme siis rakennuksen historiasta ja kävimme katsomon eri osissa. Pääsimme käymään jopa lavalla, jota valmisteltiin samalla illan esitystä varten. Muissa teattereissa ei kuulemma vierailijoita päästetä lavalle, mutta täällä henkilökunta on rennompaa. Lopuksi backstagen kautta ulos.

Tämän teatterin katsomo on tavallaan parempi kuin Kansallisteatteri, koska se ei ole yhtä ahdas ja lavalle on parempi näkymä. Kansallisteatterissa on ikävän paljon pylväitä ja isompi osa istumapaikoista on hankalasti sivuilla. Valtionoopperassa on ilmeisesti enemmän istumapaikkoja ja myös isompi orkesterimonttu, jotta siellä voisi esittää Wagneria.

Henkilökunta valmistelee lavaa illan näytökseen

Kierroksen yhteydessä olin ostanut lipun illan Joutsenlampeen. Tšaikovskin baletit aiheuttavat ylisoitettuneisuutensa ja imelyytensä vuoksi minussa lieviä allergiaoireita, mutta olihan se ihan hieno näytös. Alkoi vähän laiskasti, mutta huipentua yllättävän nopeasti ja todella komeasti. Olen täällä alkanut enemmän arvostaa ja ihmetellä näyttämötaiteen hienoutta ja kekseliäisyyttä.


Lähiaikoina kertonen jouluhuuman varhaisesta ja vääjäämättömästä noususta, ellei jotain muuta jännää tapahdu, mitä epäilen, koska vietän yhä enenevän osan ajastani oman huoneen turvallisessa sulkeutuneisuudessa. Puoli tuntia väentungoksessa (esim. ruuhkametrossa tai joulutorilla) imee voimat koko päivältä, ja toisaalta kurssitöitäkin on alkanut kertyä vähän enemmän tehtäväksi.

Aikoja puolivälin jälkeen

Kaksi ja puoli kuukautta takana, noin kaksi edessä. En osaa ajatella paluuta vielä ollenkaan, mitä nyt yhden kurssin olen henkisesti valinnut kevätkaudelle ja merkinnyt ilmoittautumispäivän kalenteriin.

Merkittävämmältä tuntuu sen sijaan se, että enää on jäljellä 19 päivää ja orkesteri loppuu tältä vuodelta ja minun osaltani kokonaan. Ensi keskiviikkona on viimeiset harjoitukset. En sanoisi, että heistä olisi tullut sydänystäviä tai että orkesteri olisi ollut mitenkään poikkeuksellisen ihmeellinen kokoonpano tai vertaisryhmä. Se on kuitenkin ollut poikkeuksellinen kontakti paikallisiin ihmisiin ja tuttu viikkorutiini. Koska en pidä uusiin ihmisiin tutustumisesta, mutta sitä joutuu täällä tekemään koko ajan, on ollut todella helpottavaa, että kohtaa säännöllisesti tuttuja, joiden kanssa voi hengailla edes vähän rennommin joutumatta selittämään miljoonatta kertaa, kuinka kylmää Suomessa on. Puhumattakaan siitä, mitä hyvän musiikin soittaminen tekee yleiselle mielialalle. Orkesterissa tulee usein muuta elämää enemmän sellainen olo, että (tämä kuulostaa todennäköisesti synkemmältä, kuin sen tarkoitan) olemassaolollani on merkitystä.

Tähän mennessä meillä on ollut kolme konserttia ja neljä on edessä. Viimeisin oli tänä keskiviikkona kauppakorkeakoulun (orkesterimme on oikeasti Kaarlen yliopiston ja kauppiksen orkestereiden yhteiskokoonpano, koska erikseen soittajia olisi liian vähän) tanssiaisissa, hienossa Lucerna-salissa, lähellä Kansallismuseota ja Venceslauksen aukiota. Astelimme lavalle 20th Century Foxin fanfaarin saattelemana (kirjoitin ensin "faattelemana") , soitimme yhdestä teoksesta yhden lyhyen osan sekä yhden valssisikermän, jonka olimme soittaneen kerran läpi kuukautta aikaisemmin harjoituksissa ja kerran kenraaliharjoituksissa. Loppuilta oli vapaata tanssiaishengailua. 

Minun kohdallani se oli yksinäistä pyörimistä väenpaljoudessa ja muiden ilonpidon ja etenkin tanssimisen kadehtivaa katselemista. Kaikki tutut tuntuivat katoavan jonnekin, ja jos joku sellainen tuli vastaan, hän totesi "Voivoi, oletko sinä täällä ihan yksinäsi", ja ehkä puolen minuutin small talkin jälkeen toteaa "No, toivottavasti löydät seuraa" ja jatkaa matkaansa. En sanoisi kummoiseksi voitoksi edes sitä, että joku tuntematon mies tanssitti minua kahden tanssin ajan, koska hän oli varsin huono tanssija, ja koska hän pisti iskemisvaiheen päälle heti, enkä millään meinannut päästä hänestä eroon. Lähdin kotiin yhdentoista aikaan ja olin onnellinen, että olin iltapuvun vuokraamisen sijasta ostanut pitkän mekon kirpputorilta neljällä eurolla.

Mutta tulipahan otettua sekä asiallisia että hassuja otoksia muistoksi cornosektiostani, joka on saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi soittajaksi kuin oikeasti olen.

Tässä vaiheessa vaihtoa alkaa tuntua siltä, että olen laiminlyönyt kaikki seikkailumahdollisuudet, enkä ehdi tai ainakaan jaksa tehdä enää mitään hienoa, kuten matkustella naapurimaissa, tai edes muualla Tšekissä. Pelkään vähän, että kotiin palattuani kaikki Tšekissä ja Keski-Euroopassa joskus lomailleet tutut kyselevät innoissaan, olenko käynyt sielläjasiellä, ja vastaukseni on aina kielteinen, ja kaikkia harmittaa.

Mutta silläpä ei ole väliä, olenko käynyt kaikissa Prahan turistinähtävyykissä tai Plzeňin panimoissa, koska näin viime viikolla Jesus Christ Superstarin, toisen Andrew Lloyd Webberin musikaalin, jota olen rakastanut lukioikäisestä asti, ehkä jopa enemmän kuin Oopperan kummitusta. Tämä dramatisaatio oli vähemmän outo kuin olin odottanut filmatisoinnin pohjalta, mutta kananlihaa aiheuttavan hieno siltikin.  Välillä oli oikeasti vaikeaa olla laulamatta mukana (vaikka jälleen kerran kieli olikin väärä).

Pro tip: musikaaliteatteri Hudební Divadlo Karlínissa on englanninkieliset tekstitykset. Pitää mennä sinne vielä niin monta kertaa kuin vain ehdin. JSCC:n liput olivat taas parisenkymppiä, mutta halvemmallakin pääsisi, jos ostaa liput ajoissa.

Kävin myös marraskuun lopussa kansallisteatterissa katsomassa Tšekin kansallisoopperaksi tituleeratun Bedřich Smetanan Myydyn morsiamen, mutta se oli vähän mälsä kokemus. Ei mitään verrattuna viikkoa aikaisempaan Rusalkaan. Ennen sitä kävin kuitenkin syömässä Prahan parhaimpiin kuuluvissa kasvisruokaravintolassa Lehká Hlavassa. Söin kurkusta tehtyä raakaspagettia ja raakajuustokakkua. Pääruoka oli mukavan kevyt ja epätavanomainen, mutta jälkiruoka takasi ähkyn oopperaan.

Marraskuu oli draamataidetta täynnä. Tämänhetkinen kulttuurielämyksiä koettu -laskurin tilanne on siis tämä:
Oopperoita: 3
Musikaaleja: 2
Baletteja: 1
_________________________________________________________________________________

Asioita, jotka ovat olleet helppoja ja kivoja Tšekissä

• Julkinen liikenne. Se toimii enkä ole koskaan eksynyt (lukuun ottamatta metroasemien uloskäyntejä) ja jopa useita vaihtoja sisältävien yhteyksien käyttäminen ei ole ahdistanut kovin pahasti. Edelleenkin kyllä vihaan liukuportaita (metroissa ne on erityisen ikäviä, koska ne ovat pitkät ja nopeat) ja juniakin lähinnä siedän, ja sitten on vielä se epäluonnollinen ja helmat korviin ja kyyneleet silmiin nostattava tuuli, mutta silti kaikkinensa metroilla ja muilla välineillä on aika stressitöntä liikkua. Lisäksi se on halpaa: kolme kuukautta maksaa opiskelijalle 26 euroa (kunhan sain sen Open Cardin hommattua). Kuulin varoituksia, että tarkastajia käy usein, mutta tämän kolmen kuukauden aikana omalle kohdalle on sattunut vain kerran metrossa.
• Kulttuurituotteista nauttiminen.Tarjonnan määrä häkellytti.
• Valuuttaan ja sen mielessä muuntamiseen tottuminen – on oikeastaan tosi kivaa, kun käytössä ei ole kymmenesosia
• Soluasuminen. Joskus yhden naisen kanssa asuminen oli aivan kamalaa, nyt kolmen miehen kanssa yllättävän helppoa. Joo, vessanpöntön reuna on aina ylhäällä, mutta olen omaksunut filosofian, että jokainen jättää sen siten kuin haluaa ja tekee haluamansa muutokset omalla vuorollaan (eli minä laitan lopuksi kannenkin alas, hähä). Miekkosten tiskausperinteet eivät ihan vastaa hygieniavaatimuksiani (1. käytä jotakin puhdistusainetta 2. älä käytä sientä, ne on ällöjä 3. jos kuitenkin käytät, pese ja rutista se kunnolla kuivaksi, taivaan tähden 4. jos olet tehnyt kaikki edellä mainitut oikein, mutta astioissa on silti ruokajäämiä, olet epäonnistunut), joten aika usein saatan pesaista astiani myös ennen käyttöä, mutta muuten täällä on siedettävän siistiä. Hiljaisuus ja siisteys ovat tärkeimmät kriteerini.

Asioita, jotka ovat olleet vaikeita Tšekissä:

• Asioiden järjestäminen
• Kaverien saaminen ja/tai oikeasti ajan viettäminen heidän kanssaan. No, vika on varmaan minussa eikä maassa tai kaupungissa.
• Joitakin kulutustuotteita kuten tuorekelmua ja tulitikkuja ei joskus löydä kaupasta sitten millään. Jos etsii jotain tiettyä asiaa, ei luontaisesti tiedä, mistä etsiä, ja se on vähän ärsyttävää pikkuasioiden kohdalla.
• Ajoissa perille saapuminen. Julkisessa liikenteessä kuluu aikaa yllättävän paljon kilometreihin nähden. Praha ei ole kovinkaan ruutukaavainen, joten harhaanjohtavat kadut kierrättävät kehää juuri ratkaisevan väärinä hetkinä.
• Můstekin metroasema. Sieltä ei ikinä osaa lähteä oikeaan suuntaan. Jos voitte välttää sitä, välttäkää. Suosikaa Staroměstská-asemaa tai Muzeumia, kävelymatka ei ole suuri.
• Tšekin kielen opiskelurutiinin ylläpitäminen. Kun on pärjännyt huonolla taidolla, ei ole jaksanut opetella aktiivisesti uutta, vaikka viimeksi tänään tuli vaikea tilanne, jossa olin ihan lirissä huonolla kielitaidolla. Kaupan kassa ilmeisesti unohti antaa minulle vaihtorahat (seteleitä 60 euron edestä), minkä tajusin vasta lähdettyäni ajatuksissani kassalta. Menin takaisin ja yritin selittää tšekiksi. En osannut. Kassa kysyi, puhunko venäjää. Yritin selittää vielä huonommaksi taantuneella venäjälläni. Onneksi kassajonossa oli sattumalta eräs tuttu täkäläinen suomen kielen opiskelija, joka tulkkasi. Näytin kuittiani ja ostoksiani, myyjä soitti paikalle jonkun henkilön laskemaan kassan, ja sain rahani. (Näin jälkikäteen kyllä keksisin monta paljon sujuvampaa lausetta kuvaamaan ongelmaani, mutta silloin kassalla en osannut yhtäkkiä edes numeroita). 

Tähän päätän tarinani tänään. Jos perjantaiväsymys ei ylly ylitsepääsemättömäksi, voisin lähteä katsomaan uusimman Bondin. Huomenna on pyhän Nikolauksen päivä, joten paikalliseen jouluperinnekulttuuriin tutustumista luvassa.