Merkittävämmältä tuntuu sen sijaan se, että enää on jäljellä 19 päivää ja orkesteri loppuu tältä vuodelta ja minun osaltani kokonaan. Ensi keskiviikkona on viimeiset harjoitukset. En sanoisi, että heistä olisi tullut sydänystäviä tai että orkesteri olisi ollut mitenkään poikkeuksellisen ihmeellinen kokoonpano tai vertaisryhmä. Se on kuitenkin ollut poikkeuksellinen kontakti paikallisiin ihmisiin ja tuttu viikkorutiini. Koska en pidä uusiin ihmisiin tutustumisesta, mutta sitä joutuu täällä tekemään koko ajan, on ollut todella helpottavaa, että kohtaa säännöllisesti tuttuja, joiden kanssa voi hengailla edes vähän rennommin joutumatta selittämään miljoonatta kertaa, kuinka kylmää Suomessa on. Puhumattakaan siitä, mitä hyvän musiikin soittaminen tekee yleiselle mielialalle. Orkesterissa tulee usein muuta elämää enemmän sellainen olo, että (tämä kuulostaa todennäköisesti synkemmältä, kuin sen tarkoitan) olemassaolollani on merkitystä.
Tähän mennessä meillä on ollut kolme konserttia ja neljä on edessä. Viimeisin oli tänä keskiviikkona kauppakorkeakoulun (orkesterimme on oikeasti Kaarlen yliopiston ja kauppiksen orkestereiden yhteiskokoonpano, koska erikseen soittajia olisi liian vähän) tanssiaisissa, hienossa Lucerna-salissa, lähellä Kansallismuseota ja Venceslauksen aukiota. Astelimme lavalle 20th Century Foxin fanfaarin saattelemana (kirjoitin ensin "faattelemana") , soitimme yhdestä teoksesta yhden lyhyen osan sekä yhden valssisikermän, jonka olimme soittaneen kerran läpi kuukautta aikaisemmin harjoituksissa ja kerran kenraaliharjoituksissa. Loppuilta oli vapaata tanssiaishengailua.
Minun kohdallani se oli yksinäistä pyörimistä väenpaljoudessa ja muiden ilonpidon ja etenkin tanssimisen kadehtivaa katselemista. Kaikki tutut tuntuivat katoavan jonnekin, ja jos joku sellainen tuli vastaan, hän totesi "Voivoi, oletko sinä täällä ihan yksinäsi", ja ehkä puolen minuutin small talkin jälkeen toteaa "No, toivottavasti löydät seuraa" ja jatkaa matkaansa. En sanoisi kummoiseksi voitoksi edes sitä, että joku tuntematon mies tanssitti minua kahden tanssin ajan, koska hän oli varsin huono tanssija, ja koska hän pisti iskemisvaiheen päälle heti, enkä millään meinannut päästä hänestä eroon. Lähdin kotiin yhdentoista aikaan ja olin onnellinen, että olin iltapuvun vuokraamisen sijasta ostanut pitkän mekon kirpputorilta neljällä eurolla.
Mutta tulipahan otettua sekä asiallisia että hassuja otoksia muistoksi cornosektiostani, joka on saanut minut tuntemaan itseni paremmaksi soittajaksi kuin oikeasti olen.
Tässä vaiheessa vaihtoa alkaa tuntua siltä, että olen laiminlyönyt kaikki seikkailumahdollisuudet, enkä ehdi tai ainakaan jaksa tehdä enää mitään hienoa, kuten matkustella naapurimaissa, tai edes muualla Tšekissä. Pelkään vähän, että kotiin palattuani kaikki Tšekissä ja Keski-Euroopassa joskus lomailleet tutut kyselevät innoissaan, olenko käynyt sielläjasiellä, ja vastaukseni on aina kielteinen, ja kaikkia harmittaa.
Mutta silläpä ei ole väliä, olenko käynyt kaikissa Prahan turistinähtävyykissä tai Plzeňin panimoissa, koska näin viime viikolla Jesus Christ Superstarin, toisen Andrew Lloyd Webberin musikaalin, jota olen rakastanut lukioikäisestä asti, ehkä jopa enemmän kuin Oopperan kummitusta. Tämä dramatisaatio oli vähemmän outo kuin olin odottanut filmatisoinnin pohjalta, mutta kananlihaa aiheuttavan hieno siltikin. Välillä oli oikeasti vaikeaa olla laulamatta mukana (vaikka jälleen kerran kieli olikin väärä).
Pro tip: musikaaliteatteri Hudební Divadlo Karlínissa on englanninkieliset tekstitykset. Pitää mennä sinne vielä niin monta kertaa kuin vain ehdin. JSCC:n liput olivat taas parisenkymppiä, mutta halvemmallakin pääsisi, jos ostaa liput ajoissa.
Kävin myös marraskuun lopussa kansallisteatterissa katsomassa Tšekin kansallisoopperaksi tituleeratun Bedřich Smetanan Myydyn morsiamen, mutta se oli vähän mälsä kokemus. Ei mitään verrattuna viikkoa aikaisempaan Rusalkaan. Ennen sitä kävin kuitenkin syömässä Prahan parhaimpiin kuuluvissa kasvisruokaravintolassa Lehká Hlavassa. Söin kurkusta tehtyä raakaspagettia ja raakajuustokakkua. Pääruoka oli mukavan kevyt ja epätavanomainen, mutta jälkiruoka takasi ähkyn oopperaan.
Marraskuu oli draamataidetta täynnä. Tämänhetkinen kulttuurielämyksiä koettu -laskurin tilanne on siis tämä:
Oopperoita: 3
Musikaaleja: 2
Baletteja: 1
_________________________________________________________________________________
Asioita, jotka ovat olleet helppoja ja kivoja Tšekissä
- Julkinen liikenne. Se toimii enkä ole koskaan eksynyt (lukuun ottamatta metroasemien uloskäyntejä) ja jopa useita vaihtoja sisältävien yhteyksien käyttäminen ei ole ahdistanut kovin pahasti. Edelleenkin kyllä vihaan liukuportaita (metroissa ne on erityisen ikäviä, koska ne ovat pitkät ja nopeat) ja juniakin lähinnä siedän, ja sitten on vielä se epäluonnollinen ja helmat korviin ja kyyneleet silmiin nostattava tuuli, mutta silti kaikkinensa metroilla ja muilla välineillä on aika stressitöntä liikkua. Lisäksi se on halpaa: kolme kuukautta maksaa opiskelijalle 26 euroa (kunhan sain sen Open Cardin hommattua). Kuulin varoituksia, että tarkastajia käy usein, mutta tämän kolmen kuukauden aikana omalle kohdalle on sattunut vain kerran metrossa.
- Kulttuurituotteista nauttiminen.Tarjonnan määrä häkellytti.
- Valuuttaan ja sen mielessä muuntamiseen tottuminen – on oikeastaan tosi kivaa, kun käytössä ei ole kymmenesosia
- Soluasuminen. Joskus yhden naisen kanssa asuminen oli aivan kamalaa, nyt kolmen miehen kanssa yllättävän helppoa. Joo, vessanpöntön reuna on aina ylhäällä, mutta olen omaksunut filosofian, että jokainen jättää sen siten kuin haluaa ja tekee haluamansa muutokset omalla vuorollaan (eli minä laitan lopuksi kannenkin alas, hähä). Miekkosten tiskausperinteet eivät ihan vastaa hygieniavaatimuksiani (1. käytä jotakin puhdistusainetta 2. älä käytä sientä, ne on ällöjä 3. jos kuitenkin käytät, pese ja rutista se kunnolla kuivaksi, taivaan tähden 4. jos olet tehnyt kaikki edellä mainitut oikein, mutta astioissa on silti ruokajäämiä, olet epäonnistunut), joten aika usein saatan pesaista astiani myös ennen käyttöä, mutta muuten täällä on siedettävän siistiä. Hiljaisuus ja siisteys ovat tärkeimmät kriteerini.
Asioita, jotka ovat olleet vaikeita Tšekissä:
- Asioiden järjestäminen
- Kaverien saaminen ja/tai oikeasti ajan viettäminen heidän kanssaan. No, vika on varmaan minussa eikä maassa tai kaupungissa.
- Joitakin kulutustuotteita kuten tuorekelmua ja tulitikkuja ei joskus löydä kaupasta sitten millään. Jos etsii jotain tiettyä asiaa, ei luontaisesti tiedä, mistä etsiä, ja se on vähän ärsyttävää pikkuasioiden kohdalla.
- Ajoissa perille saapuminen. Julkisessa liikenteessä kuluu aikaa yllättävän paljon kilometreihin nähden. Praha ei ole kovinkaan ruutukaavainen, joten harhaanjohtavat kadut kierrättävät kehää juuri ratkaisevan väärinä hetkinä.
- Můstekin metroasema. Sieltä ei ikinä osaa lähteä oikeaan suuntaan. Jos voitte välttää sitä, välttäkää. Suosikaa Staroměstská-asemaa tai Muzeumia, kävelymatka ei ole suuri.
- Tšekin kielen opiskelurutiinin ylläpitäminen. Kun on pärjännyt huonolla taidolla, ei ole jaksanut opetella aktiivisesti uutta, vaikka viimeksi tänään tuli vaikea tilanne, jossa olin ihan lirissä huonolla kielitaidolla. Kaupan kassa ilmeisesti unohti antaa minulle vaihtorahat (seteleitä 60 euron edestä), minkä tajusin vasta lähdettyäni ajatuksissani kassalta. Menin takaisin ja yritin selittää tšekiksi. En osannut. Kassa kysyi, puhunko venäjää. Yritin selittää vielä huonommaksi taantuneella venäjälläni. Onneksi kassajonossa oli sattumalta eräs tuttu täkäläinen suomen kielen opiskelija, joka tulkkasi. Näytin kuittiani ja ostoksiani, myyjä soitti paikalle jonkun henkilön laskemaan kassan, ja sain rahani. (Näin jälkikäteen kyllä keksisin monta paljon sujuvampaa lausetta kuvaamaan ongelmaani, mutta silloin kassalla en osannut yhtäkkiä edes numeroita).
Tähän päätän tarinani tänään. Jos perjantaiväsymys ei ylly ylitsepääsemättömäksi, voisin lähteä katsomaan uusimman Bondin. Huomenna on pyhän Nikolauksen päivä, joten paikalliseen jouluperinnekulttuuriin tutustumista luvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti