Tenttijaksossa, osa 2

Kummallinen vuodenaika tämä Prahan talvi, sanoisin jopa bipolaarinen. Välillä on ihan talvimaista, kevyttä pakkasta ja lumipyryä. (Kämppis totesi eräänä tällaisena aamuna: "Hey, it's like in Finland!", johon vastasin "Yes, except that it's almost -30 degrees in Finland now" "What, in the south too or just in the north?!" "Well, maybe -25 in Southern Finland" "Oh. Then it's nothing..."). Sitten yhdessä yössä lumi sulaa, on viidestä kymmeneen astetta, aurinko paistaa, linnut laulaa ja tuoksuu keväältä ja koirankakkakeskustelulta. Toivottavasti talvi ei Suomessakin mennä pilalle ennen paluutani.

Matkalla metrosta kämpälle

Eilen palautin viimeisen vaihto-opintoihin kuuluvan tehtävän ja äskettäin täytin myös kurssipalautteet opintotietojärjestelmään. Jos ei lasketa viimeisiä virallisia papereita ja leimoja ja Jyväskylässä jo alkaneiden kurssien esitehtäviä, viimeiset kaksi viikkoa ovat jotakuinkin vapaata lomailua.

Viimeksi kerroin projektinhallintatentistä. Sain siitä heittämällä ykkösen, eli vahvistan aikaisemman epäilykseni: helpoimmat kahdeksan opintopistettä.

Viime viikolla olin viikinkikurssin suullisessa tentissä. Aiheekseni olin valinnut islantilaiset perhesaagat, mutta sivusin muitakin saagagenrejä jonkin verran. Opettaja oli ladannut kurssin yhteiseen Drive-kansioon paljon lisälukemistoa kurssille, joten lueskelin niitä ja etsiskelin hieman artikkeleita netistä.
Tentti kesti puoli tuntia ja se oli melko keskusteleva, ei kovinkaan virallinen. Opettaja kysyi kyllä suoriakin kysymyksiä ja sain omalla puheenvuorollani vastata niin syvällisesti kuin osasin, mutta välillä hänen oma innostuksensa aihetta kohtaan meinasi pirskahdella esiin. Pariin kysymykseen en osannut vastata, joten yritin joko aiheen vierestä tai sanoin suoraan, etten tiedä, ja opettaja saattoi kertoa vastauksen – ja joskus jopa sanoi, ettei itsekään tiedä, halusi vain kysellä minun kantaani. Hän kyseli muutenkin paljon mielipiteitäni kurssista, saagoista, viikingeistä ja siitä, mitä oli mielenkiintoisinta oppia niin saagoista/saagoja lukiessa (olin joskus hommannut itselleni e-kirjan Egill Yksikätinen ja lueskelin sitä syksyllä) kuin yleisestikin. Lopuksi juttelimme vähän Prahan eläintarhasta sekä siitä, kuinka hauskaa oli jossain yhteydessä kuulla, että puhun jonkin verran ruotsia (viikinkikieltä, vau! Käytin sitä jopa yhden tšekkiläisen opiskelijan kanssa, sujui häneltä englantia paremmin). (Sillä opiskelijalla ei muuten ollut käsiä: vasen käsivarsi loppui hieman kyynärpään alapuolelle ja toinen taas vähän ranteen jälkeen, hänellä oli vain pari epämuodostunutta sormentynkää.)

Seuraavana päivänä olin saanut kurssin rekisteriin, jälleen kerran erinomaisella arvosanalla. Projektinhallintatentistä vielä uskon, että olin vain opetellut parit määritelmät riittävän täsmällisesti, mutta tässä tapauksessa luulen pärstäkertoimen ja ulospäin näkyvän kiinnostuksen vaikuttaneen varsinaista osaamista enemmän arvosanaan. Tai sitten arvosanaan vaikutti se, että monet muut olivat kurssilla lähinnä tappamassa aikaa, jos edes olivat paikalla, joten oma hieman hikumpi opiskelutaktiikkani oli heihin suhteutettuna oikeasti erinomainen.

Off-topic: tälleen täällä pakataan juustot juustotiskillä.

Ja se viimeinen essee sarjakuvakurssille: kirjoitin noin kahdeksan sivun verran Allie Broshin blogista ja verkkosarjakuvasta Hyperbole and a Half sekä sen printtiversiosta, erityispainopisteinä kustannusalan murros ja digitaalisen ja painetun median vaikutus sarjakuvan muotoon. Aikaa deadlineen olisi ollut vielä kolme päivää, mutta halusin esseen pois päiväjärjestyksestä, etenkin, kun valitsemassani aiheessa ei ollut tässä mittakaavassa syvennettävää, mitä nyt ehkä lisää lähteitä tukemaan väitteitäni. Arvosanaa vielä odottelen.

Opinnot täällä olivat keskimäärin varsin helppoja. Esseiden ja esitelmien rustaamiseen kului toki aikansa, mutta ne menivät aivan rutiinilla aivosoluja sen pahemmin rääkkäämättä ja aikataulu sattui olemaan inhimillinen. Fyysistäkään rääkkiä kirjastoihin raahautumisen muodossa en kokenut, sillä kaikki taustamateriaali jaettiin meille Drivessä, tai etsin sitä itse netistä.
Melkein toivon, että olisin ollut vaihdossa kandivaiheessa tai ainakin vuotta aikaisemmin, koska suurin osa näistä kursseista ei vastannut oikeaa tasoani. Toivottavasti ei tule kulttuurishokkia, kun hyppään takaisin Suomeen maisteriopintoihin ja ilmeisesti myös suoraan graduseminaariin (jaiks).
Kevään opintosuunnitelman laatiminen oli muuten aika stressaavaa, kun vaikutti siltä, että kaikki valmistumisen kannalta olennainen alkaa heti tammikuussa, eikä mukaan voi päästä yli kuukautta myöhemmin. Onneksi löysin helmikuussa ja maaliskuussa alkavia kursseja niin, että lukujärjestys tuli täyteen.

No, vaikka haastavuus oli mitä oli, useimmilla kursseilla oli mukavat luennot. Esimerkiksi viikinkikurssilla, jossa kävi niin monenlaisia vieraita, ja pidgin-kurssilla, jossa luennoitsija oli viihdyttävämpi kuin useimmat päällenauretut tv-sarjat. Siellä ei ollut hoppu kirjoittaa muistiinpanoja, koska mitään ylöskirjoittamisen arvoista ei kovin paljon ollut.

Kaarlenaukiolla silloin kun oli talvi

_________________________________________________________________________________

Opiskelun ohella olen käynyt katsomassa näillä näkymin viimeisen balettini (Romeo ja Julia) sekä ensimmäisen, varmaan myös viimeisen laterna magikan (Extraordinary Voyages of Jules Verne). Baletit sun muut eivät enää herätä yhtä suuria tunteita, kun niitä on päässyt ihastelemaan säännöllisesti. Toisaalta on jotenkin kiehtovaa tajuta, että tällainen perinteinen korkeakhylttyyrinen taidemuoto, josta arkielämässä on tavallisesti hyvin etäällä, on edelleen niin voimissaan.

Laterna magikaa mainostetaan innovatiivisena multimediateatterina, henkeäsalpaavana kokemuksena ja minä lie, ja samaan henkäykseen puhutaan joskus myös Mustasta teatterista, mutta se oli vähän laimea kokemus. Oli mukava käydä kokemassa Kansallisteatterin Nová Scena (parhaimmat istuimet kaikista kokemistani teattereista!), mutta itse näytelmä ei ollut kummoinen. Siinä oli hetkensä, niin vaikuttavat ja hauskat kuin oudot ja selvästi kehnot. Plussaa englanninkielisistä tekstityksistä (sekä siitä henkilökohtaisesta huomiostani, että aika paljon olisin ymmärtänyt ilmankin). Mustaa teatteria olisi kiva kokeilla, mutta ainakin nettietsintöjeni perusteella ne ovat lähinnä kallista sontaa hyväuskoisille turisteille.

Viimeisistä huvitteluistani ja retkistäni lisää seuraavassa jaksossa.

PS: En ole edelleenkään sairastunut lievimpäänkään lenssuun koko tänä aikana. Jotenkin odotan, että pakko sen nyt jo on iskeä ja pilata loppuaika. Huone nro 3 ei enää yski, mutta huone nro 1 sekä yskii, aivastelee että niistää hyvin pahaenteisesti. Vielä nuo pöpöt minutkin voivat löytää.

"Vielä ehdit, jos nouset nyt"

Olen lykännyt monta retkeä ja Prahan nähtävyyttä, koska ajattelin, että ne olisi kivempi kokea jonkun kanssa. Kavereita ei oikein ole siunaantunut ja jos jotakin kontaktia syntyikin, se ei koskaan yrityksistä huolimatta johtanut kovin kummoiseen yhdessäoloon. Nyt aika kuitenkin käy vähiin ja olen hyväksynyt sen tosiasian, että uutta seuraa matkusteluun tai turisteiluun ei tule. Jos vielä aion nähdä ja tehdä asioita, pitää ne oikeasti nyt viimeisen reilun kolmen viikon aikana tehdä, vaikka sitten yksin, kuten niin moni muukin asia tähän asti.

To-do-lista on huvennut viime viikkoina melko nopealla aikataululla, tenttijaksosta huolimatta (vai siitä johtuen?). Joulukuussa kävin muun muassa Petřínin näkötornin ja Kaarlensillan tornit. Molempiin kohteisiin on melko pieni pääsymaksu ja ainakin Petřínin kohdalla se oli sen väärti. Sitten oli se Slovakian reissu. Tammikuussa olen panostanut vuorostaan museoihin ja muuhun korkeakulttuuriin.

Muun muassa Prahan linna ja Vltava näkötornista

Ensiksi kävin Alfons Muchan museossa. Mies kuuluu ehdottomasti lempitaiteilijoihini ja on kaiken lisäksi todella merkittävä hahmo Tšekissä (suunnitteli muun muassa rahat). Itse museosta on vain sanottava, että se oli sisältöönsä nähden aika kallis. Olin katsovinani, että opiskelijalippu maksaa 160 korunaa, mutta maksoinkin 240. Museon yhteydessä on kauppa, jossa olisin halunnut tuhlata rahojani kauniiseen krääsään, mutta ostin vain vihon ja yhtä lempimaalauksiani esittävän postikortin. Julisteita himoitsin ja himoitsen, saa nähdä, vieläkö niihin sorrun.

Moon and Stars -sarja. Kuva Wikimedia Commonsista.

Sisältöönsä nähden halpa museo oli Kansallismuseoon kuuluva Musiikin museo. 80 korunalla pääse näkemään ensimmäisessä kerroksessa mm. vanhoja kirjoja ja kuuntelemaan erinäisiä musiikkitallenteita (siitä hyvästä päässäni soi ainakin viikon livenäkin näkemästäni Rusalkasta tuttu Song to the Moon, joka minua kovin miellyttävi – toisaalta kuulokkeiden äänenvoimakkuus oli epäterveellisen ja jopa tuskallisen kovalla, ehkä silläkin oli vaikutusta). Yläkerrassa on vakituinen näyttely, joka koostui enimmäkseen historiallisista soittimista ja niiden lukuisista ääninäytteistä. Olin siellä aivan taivaassa: niin kauniita ja kummallisia soittimia. Mikrotonaaliset sävellyksetkin jäivät mieleen.

Osasin asioida kassalla niin sujuvasti, että täti antoi ensiksi tšekinkielisen esitteen ja ymmärsin, kun toinen täti lippua tarkastaessaan ihasteli hiuksiani (oikeasti ensimmäisen kerran muistan ymmärtäneeni samaisen kehun marraskuussa jollakin orkesterin keikalla, eihän siinä tarvitse kuin tuntea adjektiivi kaunis krásný ja substantiivi hiukset vlasy).

Uuden vuoden ilotulituksien yhteydessä mainitsemalleni Vítkovin kukkulalle en jostain syystä ollut aikaisemmin kiivennyt. Kävin siellä siis katselemassa maisemia ja moikkaamassa heppaa. Siellä on myös museo, mutta ei tuntunut siltä, että haluaisin nyt käyttää rahaani siihen.

Oli melko koleaa, mutta tätä tyyppiä ilmeisesti alla aukeava Prahan keskustan näkymä lämmitti riittävästi

Olin joulukuun alusta lähtien yrittänyt houkutella erästä alkusyksyn vaihtarituttavuutta Margaretia kanssani kissakahvilaan tuloksetta. Niin ikään olin yrittänyt koko syksyn houkutella erästä nettituttu Lucieta tapaamaan minkä tahansa asian merkeissä, toisen osapuolen kiireistä johtuen myöskin tuloksetta. Lopulta luovutin ensimmäisen suhteen ja pyysin Lucieta kissakahvilaan, ja yllättäen hän suostuikin. Kävimme Social Pointissa. Kahvilaksi sitä ei kyllä voi nimittää ja kissatkin olivat aika laiskoja ja syrjäänvetäytyviä, mutta pääsin kuitenkin koskettamaan pehmoista eläintä ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan.

Kuvatodisteita! Kissa suvaitsi istahtaa hetkeksi laukulleni!

Huvittavaa, että samana päivänä Margaret laittoi viimein tekstiviestiä, jossa ilmoitti olevansa halukas kissakahvilaantumaan kanssani ja jopa ehdotti päivämäärää. Jos ylemmät voimat ovat suotuisia, saatan päätyä vielä toiseen kissakahvilaan lähiaikoina. (Tai sitten ei. Margaret on valitettavasti kuuluu niihin henkilöihin, jotka hetkeksi herättävät minussa pientä ilon ja odotuksen tunnetta kaveririntamalla, mutta jotka kuitenkin päätyvät häviämään elämästä muiden, varmasti ihan perusteltujen kiireiden ja/tai parempien kavereiden vuoksi hyvin nopeasti. Mukavaa olisi, jos virallinen katoaminen tapahtuisi kissakahvilan jälkeen.)

Näin lähelle kissat eivät tulleet montaa kertaa, jos edes olivat huoneessa. Siksi ideoimme Lucien kanssa koirakahvilaa.

Kävin katsomassa myös yhden baletin (La Bayadere), edessä on vielä ainakin yksi baletti (Romeo ja Julia) ja yksi laterna magika (Extraordinary Voyages of Jules Verne – olisi ollut sopivaa mennä katsomaan Legends of Magic Prague, mutta näytösajat eivät käyneet). Sydän halajaisi vielä yhteen konserttiin ja yhteen musikaaliin, mutta saa nähdä, alkaako lompakko jossain vaiheessa kyseenalaistaa moisen kuluttamisen vastuullisuuden.

Näiden lisäksi määrä olisi käydä Kutná Horassa ihastelemassa luukirkkoa, Krakovassa pyörähtämässä nettitutun nurkissa ja eräässä ennalta-arvattavassa juutalaisiin liittyvässä turistikohteessa ja mahdollisesti eteläisen Tšekin Brnossa (Jihlavan kautta, jotta tapaisin jälleen yhden nettitutun, johon en ole saanut aikaisemmin aikaiseksi otettua yhteyttä kunnollisen tapaamisen järjestämiseksi). Nämä matkat haluaisin vielä tehdä, etenkin luukirkkoreissun ja Puolan reissun, mutta niiden järjestäminen yksin on kuitenkin rasittavaa puuhaa, taatusti vitkastelen viimeiseen asti niiden toteuttamista. Olen mielestäni ollut jo riittävän reipas ja itsenäinen koko vuoden tarpeisiin, olisi kiva ulkoistaa tällaisia yksinkertaisia päätöksiä kuin 1) milloin menen, 2) minne menen ja 3) miten menen.

Viime hetken reissuihin ja impulsseihin sopii muuten sopivasti Accomodation scholarship, jonka kaikki vaihtarit saavat. Se on Komerční banka -pankin tarjoama apuraha, jonka saa, kun kävelee pankkiin ja näyttää passin ja opiskelijakortin. Yliopistolta tuli siihen sähköpostitse ohjeet joskus joulukuun puolivälissä. Yhdestä lukukaudesta saa noin sadan euron edestä käteistä. Kelpasi, kiitos oudosta eleestä, KB! Näin lopputörsäilyä suunnitellessa on myös lohdullista muistaa, että kämpästäkin saa takuuvuokran takaisin.

Tenttijaksossa

Tšekissä on aina lukuvuoden lopussa useamman viikon tenttijakso, jonka aikana kaikki pänttäävät hurjana, rutistavat aivonsa tyhjiksi tenttivastauksiin ja lopuksi unohtavat kaiken, vähän niin kuin meillä lukiossa. Joululomaa varjostavat monilla kalmanlinjat ja tenttiinluku, kun taas se oikea lukukausien välinen hengähdystauko on helmikuussa.

Jyväskylässä olen tehnyt hyvin vähän tenttejä viime vuosina ja olin melkein unohtanut, millaista on joutua lukemaan kaikki illat akateemista kirjallisuutta tiukalla aikataululla. Onnekseni täällä vain kahdessa kurssissani on tentti, ja niistäkin toisen (suullisen) olisin voinut suorittaa myös esseellä, mutta siihen on eri kurssikoodi ja opintopistemäärä, ja tämän huomasin vasta, kun olin jo palauttanut päivitetyn Learning agreementin, eli en viitsinyt alkaa puljaamaan uusia muutoksia. Eiköhän esseitä ole tullut tehtyä sen verran, että välillä voi kokeilla suullista tenttiä.
Loput kurssini suoritetaan kirjallisten töiden perusteella tai esitelmällä.

Vítkovin kukkulan heppapatsas vaanii kuin tentit joululomalaisia

13. päivä päättyi pidgin- ja kreolikielten kurssi. Seminaarikurssin huipensi noin vartin mittaisen esitelmän pitäminen. Kerroin Singaporen kreoli-/kreoloidikielestä/murteesta/Englannin variantista, joka kulkee myös nimillä Singapore Colloquial English ja etenkin Singlish. Sain kurssista jo samana päivänä arvosanan, jotka täällä menevät muuten niin päin, että 1 on paras ja 4 on hylätty. Sain ilmeisesti ykkösen (opintotietojärjestelmä näytti arvosanan kohdalla jotain outoa ja kaksi ykköstä, kun Writing for Media -kurssilla näkyy ihan selvästi pelkkä ykkönen), vaikka esitys ei ollut minusta ainakaan kovin sujuva tai jäsennelty.
Joillakin ihmisillä ajatukset muodostuvat kunnolla vasta, kun ne pääsevät suusta ulos, minulla ajatukset kiertävät monta erilaista filtteriä ja uloskäyntikanavia on monta sokkelollista, joten yleensä paljon jää matkan varrelle, tai ajatus halkeaa kahtia eri filttereihin ja törmää ulkona hieman odottamattomalla tavalla. Mutta ainakin käytin jopa valkotaulua ja tussia asiani selittämiseen, siitä tuli erästä Jyväskylän suomen kielen lehtoria lainatakseni "pedagoginen olo".

Kuitenkin sekä tällä kurssilla että aiemmin viikinkikurssilla olen tuntenut olevani ihan pätevä esitelmöitsijä, koska todella paljon on ollut sellaisia, jotka lukevat suoraan paperista valmista tekstiä, ehkä vilkaisevat välillä yleisöön. Yläasteellakin näki parempia esiintymistaitoja.

En muuten olisi koskaan uskonut, että päädyn linkkaamaan Kanye Westiä, mutta tämä liittyy pidgin-kurssiin ja Prahaan sen verran, että rohkenen silti niin tehdä. Anteeksi etukäteen. Eräs belgialainen piti esitelmänsä Sierra Leonen kreolikielestä nimeltä krio, ja löysi siihen somasti sopivan kappaleen Diamonds from Sierra Leone. Teidän onneksenne Bloggerin Youtube-vekottimen hakutoiminto ei löytänyt tätä videota, joten en voinut upottaa sitä suoraan tänne. Lämpimästi suosittelen katsomaan videon vaikka ilman ääntä, jos artisti on vakaumuksenne vastainen. Kokemusta joko haittaa tai helpottaa kappaleen pohjautuminen Shirley Basseyn Bond-tunnariin Diamonds are forever.

Miten kappale liittyi krioon? No, musiikkivideolla puhutaan kyseistä kreolikieltä. Ja sitten yhtäkkiä Kanye on Prahassa. Kyllä. Ainoaksi syyksi keksimme, että hän on ollut täällä lomailemassa ja ajatteli samalla kuvata hieman videota Unescon maailmanperintökohteessa. Ei tämä nimittäin ole mikään timanttikaupunki (Bohemian Chrystal on se, mikä katukuvaa ensisijaisesti leimaa) ja Sierra Leoneenkin on sekä fyysistä että henkistä matkaa. Videolla huvittuneisuuden sävyttämää huomiota herätti Kaarlensillan tyhjyys ja etenkin autoilu Vanhankaupunginaukiolla. Kaarlensillan otokset on varmaan otettu aamukuudelta, jolloin siellä ehkä voi olla autiota, kun taas aukiolla autoilua emme osanneet selittää niin helposti. En ihan heti suostu nielemään, että edes Kanye West olisi niin keskeiselle paikalle saanut mennä törmäilemään ihan noin vain.

Kaarlensilta eräänä iltapäivänä tornista kuvattuna

Projektinhallintakurssin tentti oli heti seuraavana päivänä aamulla ja se kesti noin tunnin. Vastattavana oli kahdeksan 2–4 pisteen kysymystä. Aika riitti juuri ja juuri. Tentti oli hämmentävän kevyt siihen nähden, että kyseessä on kahdeksan opintopisteen kurssi, jossa vain kahdesti muistan tulleen minkäänlaisia läksyjä ja kirjallisuuden lukeminen oli vapaaehtoista. Singlish-esitelmän takia olin lukenut diat ja muistiinpanoni puolitoista kertaa läpi. Osasin vastata melkein kaikkiin ainakin jotain, joihinkin jopa jotain kattavaa. Saa nähdä, kuinka tarkka opettaja on arvostelussaan. Läpäisyä varten ilmeisesti tarvitaan 60 % oikein. Kaksi uusintamahdollisuutta on, jos sössin. Jos en sössinyt, niin olipahan elämäni helpoimmat opintopisteet.

Tentin aikana opettaja käyskenteli keskuudessamme, kunnes pysähtyi kohdalleni ja jäi tuijottamaan paperia. Mietin jo hetken, mitä vilunkia hän oikein minulta epäili, mutta sitten hän kuiskasi "You're not writing, you're printing!" Koepaperia palauttaessani hän vieläkin naurahti ja mutisi "Beautiful, absolutely..."
Jaa. Toki jotkut ihastelevat tapaani kirjoittaa vieläkin usein kaunolla, mutta tekstausta harvemmin kehutaan noin.

Ensi viikolla on viikinkikurssin suullinen lopputentti, aiheena islantilaiset saagat ja niiden muotoseikat. Ihan oman alaan sopivaa, jukra. Samalla pitäisi aloitella loppuesseetä sarjakuvakurssille, mutta en ole vielä keksinyt aihetta.

Annoin katumuusikoille kolikoita, sain postikortin vastineeksi!

Muutamia huomioita opiskelusta. Minua on koko ajan ärsyttänyt kaikki kyselyt siitä "mitä ainetta menet sinne opiskelemaan?" tai täällä ihan vain "mikä on pääaineesi?", koska vastaus on "In Finland: literature and creative writing. Here: nothing specific, I just study what ever I found in English and was interesting enough." Ei tänne siis varsinaisesti tultu mitään tiettyä opiskelemaan, mitä nyt ensisijaisesti juuri humanistiseen tiedekuntaan tiesin hakevani. En tiedä, onko muilla aloilla sitten selvemmin nämä vaihtopaikat tiettyjen oppiaineiden alla.

Myöhemmin sain vähän tarkempaa tietoa. Syksyn puolivälissä sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että kotilaitokseni vaihtoni aikana on Department of Germanic Studies. Luulin sen ensin johtuvan siitä, että viikinkikurssi on sen laitoksen järjestämä ja että se on sattumalta valikoitunut kaikkien kurssien järjestäjien joukosta. Mutta ei ilmeisesti: laitoksella on vielä erikseen jokin Institute of Finnish Studies, joten oletan, että minut lokeroitiin sinne kotimaan mukaan.

Lisää merkkejä tarkemmasta, varsinaiseen kurssivalikoimaan liittymättömästä lokeroinnista löytyi opintotietojärjestelmästä, jonka mukaan opintoalani on suomalainen filologia. Mikäs siinä, suomen kieli on sivuaineeni, joskin pitäisin tätä siinä mielessä kyseenalaisena, että laitokseltani tulee varmasti sellaisiakin opiskelijoita, joilla ei ole minkään kielen yliopisto-opintoja taustallaan, ja olisin itse mieltänyt itseni jonkin luovan tai suoraan kirjallisuuteen liittyvän aineen alle. 

Ei kai muuta nyt. Täällä oli hetken aikaa melko talvista, sitten ei enää ollut. Tässä kuva siitä, kun oli.

Näkymä keittiöstä Babákova-kadulle

Silppua kaksituhattakuusitoista

Huoneet numero 1 (slovakialainen Miro eli itsekseni hänelle antamaltani lempinimeltään Mirkku) ja 3 (tšekkiläinen Tomáš eli Tomppa) olivat monta viikkoa lomalla, joten olin huoneen numero 4:n (kaliningradilainen Dilmurod eli Dille) kanssa kaksin tässä kämpässä. Hän on inhokkini näistä miekkosista, koska hän puhuu todella huonoa englantia, mutta yrittää aina keittiössä tarjota minulle perunasalaattiaan (ei kiitos, siinä on nakkeja ja minä olen sellainen kasvissyöjä, jonka mielestä nakit ovat paitsi lihaa myös pahanmakuisia) tai ukrainalaista chilivodkaansa tai uzbekistanilaisia juustopalloja (ne hyväksyin, olivat outoja) ja mitä lie. Lisäksi hän on puhelimessa jatkuvasti ja tuo tänne usein erään vaaleaverikön, jonka kanssa hän muhinoi (miten suutelemisesta voi lähteä niin kova maiskutus, miten?) tai venäläisiä, joiden kanssa hän valtaa keittiön syömistä, nauramista ja tupakoimista varten (olen aika varma, että se on tässä kämpässä kiellettyä, mutta ilmeisesti vessanraikastimella suhauttelu kumoaa rikoksen). Äänisaastetta lisää hänen tarpeensa kuunnella bilejumputusta myös esimerkiksi vessassa ja suihkussa käydessä. No, tulkitsen tämän viimeisen siten, että minullakin on lupa häiritä muita vaskimusiikillani.

Mutta nyt ovat muutkin täällä taas ja kaipaan kuitenkin sitä aikaa, jolloin olin kaksi nelosen kanssa. Ykkönen jättää jäljessään kaikki valtakunnan ovet auki ja valot päälle. Toki hän oli kaikkein avuliain asumiseni alkumetreillä ja selitti pesukoneesta ja vessanpuhdistusaineista lähtien kaiken tarpeellisen. Kakkosella taas on koko syksyn jatkunut kuiva yskä ja huono sihti vessassa, joka melkein kumoaa kaikkein eniten omaan huoneeseensa linnoittautuvan toiminnan helppouden. Vessa ja suihku ovat useammin varattuja kun niihin olisi itsellä asiaa ja sekä pesukoneen että pyykinkuivaustelineen saatavuus on joskus huonolla tolalla. Siivousvuorolista on sekaisin ja kun se on periaatteessa kaikkien harteilla, se ei käytännössä ole kenenkään harteilla.

________________________________________________________________________________

Syy siihen, että tämä teksti lähti kautta rantain liikkeelle, johtuu siitä, etten oikein tiedä, mistä kertoisin, koska toisaalta mitään erityisjännää tai ainakaan mihinkään isompaan teemaan sopivaa ei ole tapahtunut, mutta toisaalta paljon on tai pitäisi olla kehitteillä ja ennen kaikkea lähitulevaisuus on ärsyttävän epäselvä.

Mutta kai sitä voi kertoa vaikka uudesta vuodesta. Aaton vietin erästä koulutehtävää väkertäessä ja kun sain sen valmiiksi, lähdin Vyšehradin linnoitukselle katsomaan ja kuvaamaan kansalaisten ilotulitusta. Niinkään kauas ei olisi tarvinnut lähteä, koska kaikkialla paukkui ja räiskyi niin, että välillä ihan pelotti ja säälin kaikkia sotaa kokeneita ja lemmikkieläimiä. Eläissäni en moista ollut kokenut.

Vyšehradista Vltavalle ja Prahan linnalle päin

Kaupungin virallinen tulitus oli tosiaan uudenvuodenpäivänä, joten näin kauniin öisen Prahan lisäksi enimmäkseen aika tavallisia raketteja. Todistin kuitenkin melko taianomaista hetkeä, kun puoli kahdentoista maissa alkoi hipsiä lunta. Tähän mennessä se on ollut hyvin harvinainen ja lyhytkestoinen näky, mutta nyt se taisi tosissaan aloittaa talven. Lumen myötä Vyšehradiin alkoi  tulvia meluavaa ja humalaista juhlakansaa, joten tiesin oman aikani koittaneen – etenkin, kun monivuotinen perinteeni on seurata vuoden vaihtumista popittaen Youtubesta They're taking the hobbits to Isengardia ja irkata – vaikka itse asiassa juuri hetkeä aikaisemmin lähes tyhjässä puistossa olin miettinyt, oliko joskus varoitettu liikkumasta yksin hämärissä paikoissa pimeällä. Mutta kaupungin keskustassa oli varmasti monin kerroin villimpää, joten hyvä, että valitsin juuri yksinäisen hiippailun jännityselokuvamaisessa Vyšehradissa.

Paluumatkalla metrolle törmäsin viimekesäiseen työkaveriin, joka on täältä päin syntyisin. *pakollista taivastelua maailman pienuudesta*

Ehdin kotiin noudattamaan perinnettä ja sain kaupan päälle läppärin äärestäkin ihailla ("ihailla") lisää raketteja. Jäin myös vuorokauden ja vuoden vaihteessa jumiin huoneeseeni pitkäksi aikaan, kun huone numero 4 oli naaraineen keittiössä maiskuttelemassa.

Täällä on koko syksyn paukkunut säännöllisesti, vasta nyt ne oikeasti näkyivät kämppäämme

Seuraavana päivänä oli virallinen ilotulitusnäytös. Se ammuttiin Vítkovin kukkulalta. Olin liikkeellä liian myöhään ja liian eksyneenä, joten en löytänyt sen katsomiseen paikkaa, josta olisi nähnyt ja jonne olisi vielä mahtunut. Olisin mieluummin jättänyt edellisen päivän markettipaukut näkemättä ja todistanut kunnolla tämän lyhyen näytöksen, mutta ei voi mitään.

Ah, mikä näkymä! Oikeasti raketit olivat paljon eilistä hienompia

Näin paljon näin upeasta kultaisesta loppuhuipennuksesta

Ainakin näkymäpaikkaa etsiessä tulin kadulla juosseeksi erään musiikkikaupan ohi, jonne on ollut tarkoitus poiketa.
___________________________________________________________________________________

Tammikuun toisena kävin ensimmäistä kertaa prahalaisessa opiskelija-asuntolassa. Sydämeni täyttyi viimeistään vessassa käydessä suuresta ilosta ja helpotuksesta, etten joutunut asumaan päivääkään missään moisessa murjussa. Tämä ei ollut se asuntola, jonne olisin itse päätynyt, mutta tuskin Hostivař olisi paljon hienompi ollut.

Asiaan: syy siellä käymiseen oli taiwanilaisessa kurssikaverissa, joka länsimaissa käyttää nimeä Miracle, ja meidän soittimissamme. Jossain seminaarin ulkopuolisessa käydyssä keskustelussa oli käynyt ilmi, että meillä on yhteinen harrastus: hän soittaa kiinalaisia bambuhuiluja. Hän oli hiljattain sortunut ostamaan kitaran, minä taas alttoviulun, joita molemmat yritämme Youtuben opastamina opetella. Niinpä sovimme, että tapaamme joskus, tuomme kaikki soittimemme yhteen ja musisoimme niillä.

Pääsin kokeilemaan bambuhuiluja (tarkkaan ottaen dizejä sekä yhtä, jonka nimi ei jäänyt mieleen, mutta siinä oli ihan erilainen äänentuottotapa) ja sain niistä ihan uskottavasti ääntä, vaikka ne eivät useinkaan olleet niitä, joita kuvittelin sormitusten perusteella tuottavani. Jännittävämpää oli ylipäänsä nähdä bambuhuiluja, joissa on paljon eroja meikäläisiin poikkihuiluihin.

Sinisellä kirjoitettuna runo, punainen valmistajan leima sekä erikoinen bambukalvo, joka on ratkaiseva äänen syntymisen kannalta

Kitaralla muistin E-mollisoinnun. Miracle sai torvestani ääniä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta torviin päristelystä. Alttoviulun suhteen oli vaikea neuvoa häntä, kun on itsekin vielä aika pihalla sen sielunelämästä. Hän soitti huiluilla kiinalaisia lauluja, minä soitin alttoviululla suomalaisia ja torvella vähän Tšaikovskia sun muuta. Lopuksi molemmat näytimme Youtubesta videoita omasta orkestereistamme.

Oli kiinnostavaa kuulla orkesteriharrastuksesta toisella puolella maailmaa. Keskustelun lopussa hän tosin paljasti, että länsimaistyyliset puhallinorkesterit ovat sielläkin suositumpia kuin kiinalaisista perinnesoittimista koostuvat yhtyeet, joissa hän on ikänsä ollut. Kulttuurierotaika murtui vähäsen.


Jos vaikka kerron seuraavassa viestissä, mitä opinnoille kuuluu. Vihje: tenttejä.