Silppua kaksituhattakuusitoista

Huoneet numero 1 (slovakialainen Miro eli itsekseni hänelle antamaltani lempinimeltään Mirkku) ja 3 (tšekkiläinen Tomáš eli Tomppa) olivat monta viikkoa lomalla, joten olin huoneen numero 4:n (kaliningradilainen Dilmurod eli Dille) kanssa kaksin tässä kämpässä. Hän on inhokkini näistä miekkosista, koska hän puhuu todella huonoa englantia, mutta yrittää aina keittiössä tarjota minulle perunasalaattiaan (ei kiitos, siinä on nakkeja ja minä olen sellainen kasvissyöjä, jonka mielestä nakit ovat paitsi lihaa myös pahanmakuisia) tai ukrainalaista chilivodkaansa tai uzbekistanilaisia juustopalloja (ne hyväksyin, olivat outoja) ja mitä lie. Lisäksi hän on puhelimessa jatkuvasti ja tuo tänne usein erään vaaleaverikön, jonka kanssa hän muhinoi (miten suutelemisesta voi lähteä niin kova maiskutus, miten?) tai venäläisiä, joiden kanssa hän valtaa keittiön syömistä, nauramista ja tupakoimista varten (olen aika varma, että se on tässä kämpässä kiellettyä, mutta ilmeisesti vessanraikastimella suhauttelu kumoaa rikoksen). Äänisaastetta lisää hänen tarpeensa kuunnella bilejumputusta myös esimerkiksi vessassa ja suihkussa käydessä. No, tulkitsen tämän viimeisen siten, että minullakin on lupa häiritä muita vaskimusiikillani.

Mutta nyt ovat muutkin täällä taas ja kaipaan kuitenkin sitä aikaa, jolloin olin kaksi nelosen kanssa. Ykkönen jättää jäljessään kaikki valtakunnan ovet auki ja valot päälle. Toki hän oli kaikkein avuliain asumiseni alkumetreillä ja selitti pesukoneesta ja vessanpuhdistusaineista lähtien kaiken tarpeellisen. Kakkosella taas on koko syksyn jatkunut kuiva yskä ja huono sihti vessassa, joka melkein kumoaa kaikkein eniten omaan huoneeseensa linnoittautuvan toiminnan helppouden. Vessa ja suihku ovat useammin varattuja kun niihin olisi itsellä asiaa ja sekä pesukoneen että pyykinkuivaustelineen saatavuus on joskus huonolla tolalla. Siivousvuorolista on sekaisin ja kun se on periaatteessa kaikkien harteilla, se ei käytännössä ole kenenkään harteilla.

________________________________________________________________________________

Syy siihen, että tämä teksti lähti kautta rantain liikkeelle, johtuu siitä, etten oikein tiedä, mistä kertoisin, koska toisaalta mitään erityisjännää tai ainakaan mihinkään isompaan teemaan sopivaa ei ole tapahtunut, mutta toisaalta paljon on tai pitäisi olla kehitteillä ja ennen kaikkea lähitulevaisuus on ärsyttävän epäselvä.

Mutta kai sitä voi kertoa vaikka uudesta vuodesta. Aaton vietin erästä koulutehtävää väkertäessä ja kun sain sen valmiiksi, lähdin Vyšehradin linnoitukselle katsomaan ja kuvaamaan kansalaisten ilotulitusta. Niinkään kauas ei olisi tarvinnut lähteä, koska kaikkialla paukkui ja räiskyi niin, että välillä ihan pelotti ja säälin kaikkia sotaa kokeneita ja lemmikkieläimiä. Eläissäni en moista ollut kokenut.

Vyšehradista Vltavalle ja Prahan linnalle päin

Kaupungin virallinen tulitus oli tosiaan uudenvuodenpäivänä, joten näin kauniin öisen Prahan lisäksi enimmäkseen aika tavallisia raketteja. Todistin kuitenkin melko taianomaista hetkeä, kun puoli kahdentoista maissa alkoi hipsiä lunta. Tähän mennessä se on ollut hyvin harvinainen ja lyhytkestoinen näky, mutta nyt se taisi tosissaan aloittaa talven. Lumen myötä Vyšehradiin alkoi  tulvia meluavaa ja humalaista juhlakansaa, joten tiesin oman aikani koittaneen – etenkin, kun monivuotinen perinteeni on seurata vuoden vaihtumista popittaen Youtubesta They're taking the hobbits to Isengardia ja irkata – vaikka itse asiassa juuri hetkeä aikaisemmin lähes tyhjässä puistossa olin miettinyt, oliko joskus varoitettu liikkumasta yksin hämärissä paikoissa pimeällä. Mutta kaupungin keskustassa oli varmasti monin kerroin villimpää, joten hyvä, että valitsin juuri yksinäisen hiippailun jännityselokuvamaisessa Vyšehradissa.

Paluumatkalla metrolle törmäsin viimekesäiseen työkaveriin, joka on täältä päin syntyisin. *pakollista taivastelua maailman pienuudesta*

Ehdin kotiin noudattamaan perinnettä ja sain kaupan päälle läppärin äärestäkin ihailla ("ihailla") lisää raketteja. Jäin myös vuorokauden ja vuoden vaihteessa jumiin huoneeseeni pitkäksi aikaan, kun huone numero 4 oli naaraineen keittiössä maiskuttelemassa.

Täällä on koko syksyn paukkunut säännöllisesti, vasta nyt ne oikeasti näkyivät kämppäämme

Seuraavana päivänä oli virallinen ilotulitusnäytös. Se ammuttiin Vítkovin kukkulalta. Olin liikkeellä liian myöhään ja liian eksyneenä, joten en löytänyt sen katsomiseen paikkaa, josta olisi nähnyt ja jonne olisi vielä mahtunut. Olisin mieluummin jättänyt edellisen päivän markettipaukut näkemättä ja todistanut kunnolla tämän lyhyen näytöksen, mutta ei voi mitään.

Ah, mikä näkymä! Oikeasti raketit olivat paljon eilistä hienompia

Näin paljon näin upeasta kultaisesta loppuhuipennuksesta

Ainakin näkymäpaikkaa etsiessä tulin kadulla juosseeksi erään musiikkikaupan ohi, jonne on ollut tarkoitus poiketa.
___________________________________________________________________________________

Tammikuun toisena kävin ensimmäistä kertaa prahalaisessa opiskelija-asuntolassa. Sydämeni täyttyi viimeistään vessassa käydessä suuresta ilosta ja helpotuksesta, etten joutunut asumaan päivääkään missään moisessa murjussa. Tämä ei ollut se asuntola, jonne olisin itse päätynyt, mutta tuskin Hostivař olisi paljon hienompi ollut.

Asiaan: syy siellä käymiseen oli taiwanilaisessa kurssikaverissa, joka länsimaissa käyttää nimeä Miracle, ja meidän soittimissamme. Jossain seminaarin ulkopuolisessa käydyssä keskustelussa oli käynyt ilmi, että meillä on yhteinen harrastus: hän soittaa kiinalaisia bambuhuiluja. Hän oli hiljattain sortunut ostamaan kitaran, minä taas alttoviulun, joita molemmat yritämme Youtuben opastamina opetella. Niinpä sovimme, että tapaamme joskus, tuomme kaikki soittimemme yhteen ja musisoimme niillä.

Pääsin kokeilemaan bambuhuiluja (tarkkaan ottaen dizejä sekä yhtä, jonka nimi ei jäänyt mieleen, mutta siinä oli ihan erilainen äänentuottotapa) ja sain niistä ihan uskottavasti ääntä, vaikka ne eivät useinkaan olleet niitä, joita kuvittelin sormitusten perusteella tuottavani. Jännittävämpää oli ylipäänsä nähdä bambuhuiluja, joissa on paljon eroja meikäläisiin poikkihuiluihin.

Sinisellä kirjoitettuna runo, punainen valmistajan leima sekä erikoinen bambukalvo, joka on ratkaiseva äänen syntymisen kannalta

Kitaralla muistin E-mollisoinnun. Miracle sai torvestani ääniä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta torviin päristelystä. Alttoviulun suhteen oli vaikea neuvoa häntä, kun on itsekin vielä aika pihalla sen sielunelämästä. Hän soitti huiluilla kiinalaisia lauluja, minä soitin alttoviululla suomalaisia ja torvella vähän Tšaikovskia sun muuta. Lopuksi molemmat näytimme Youtubesta videoita omasta orkestereistamme.

Oli kiinnostavaa kuulla orkesteriharrastuksesta toisella puolella maailmaa. Keskustelun lopussa hän tosin paljasti, että länsimaistyyliset puhallinorkesterit ovat sielläkin suositumpia kuin kiinalaisista perinnesoittimista koostuvat yhtyeet, joissa hän on ikänsä ollut. Kulttuurierotaika murtui vähäsen.


Jos vaikka kerron seuraavassa viestissä, mitä opinnoille kuuluu. Vihje: tenttejä.