A zase zpátky

... eli erästä Tolkienin teosta lainaten: "ja takaisin."

Perjantaina 12. päivä minulla oli vielä iltaviiteen asti aikaa sadan tornin kaupungissa. Pakkasin ja järjestelin laukkujani, heitin tavaraa pois ja siivosin pientä huonettani. Puoliltapäivin kävin keskustassa viemässä yhden kirjepaketin postiin, koska halusin keventää matkalaukkuani. Samalla tein kävelyretken Kaarlensillan yli. Kuuntelin muusikoita, katselin taiteilijoita ja väistelin turisteja viimeisen kerran ja ostin vielä muutaman korun. Muistin, että jonkin tietyn patsaan koskettaminen takaa, että tulee Prahaan takaisin, mutta en muistanut, mikä patsas se oli, enkä toisaalta halunnut kilpailla patsaiden läheisyydestä muiden Prahan kävijöiden kanssa.

Kämpässä ei ollut lähtiessäni kotona kuin huone nro 3, mutta Tomppa oli ollut lukittautuneena huoneeseensa koko päivän, joten en häirinnyt häntä lähtöä tehdessäni. Hänen kanssaan muutenkin olin ollut vähiten tekemisissä. Kasasin keittiön pöydälle röykkiöllisen jäämistöäni (muun muassa pesuaineita, ruokaa, pakkausteippiä ja harmikseni myös hyvän repun, joka ei vain mahtunut matkalaukkuun) ja jätin päälle lapun, jossa kerroin palaavani Suomeen, kiitin mukavasta kämppisajasta ja kehotin heitä tekemään tavaroilleni mitä huvittaa.

Sitten jätin avaimeni kirjekuoressa keittiön yläkaappiin vuokraemännälleni, raahasin itseni matkatavaroineni portaat alas ja nousin taksiin. Taksissa soi radio Bonton, ja radio Bontonissa kevyttä, hempeää ja selvästi lyriikkavetoista poppia, jota ilman ei varmaan olisi tullut sitä outoa sentimentaalisuutta, joka kasvoi lentokenttää lähestyessäni.

"Vuorokauden kuluttua tästä istunen autossa, joka ajaa vitostietä pohjoiseen", sanoin viimeksi.
En ollut. Vuorokauden kuluttua kirjoitushetkestä liisin yhä jossain Baltian tai Itämeren yllä, koska lentomme oli liki kaksi tuntia myöhässä Helsingin lumipyrystä johtuen. Lento oli kello kahdentoista sijasta Suomessa lauantaiyönä  kahden jälkeen. Kotona olin aamukahdeksalta.

Lauantai meni nukkuessa ja seuraava päivä taas takaisin Jyväskylään muuttaessa.
Maanantaina alkoi heti hektinen arki ja sen loputtomat "oliko kivaa" -kysymykset.

Välillä ei tunnu ollenkaan siltä, että olisin missään ollutkaan, ja välillä taas tuntuu, etten olisi lähtenyt Prahasta oikeasti minnekään. Ei tunnu, että ne kaikki tutuiksi käyneet paikat olisivat nyt liki kahden tuhannen kilometrien päässä ja ainakin toistaiseksi hyvin saavuttamattomissa. Jotenkin sitä vielä ajattelen, että jos nyt päätän lähteä kauppaan, voisin ihan yhtä hyvin päättää käydä siinä Centrum Chodovin Albertissa kuin Kuokkalan S-marketissa. Jos haluaisin lähteä metrolla vanhaankaupunkiin kävelylle, astuisin vain ulos asunnosta ja oman bussipysäkin sijasta suuntaisinkin Roztylyn metroasemalle. Jos nyt laittaisin silmät kiinni ja avaisin ne taas, voisin ihan yhtä hyvin olla Babákovan kämpässäni. Mutta samalla kaikki täällä on niin omaa, tuttua ja helppoa, että pitää katsoa valokuvia muistutukseksi siitä, että on ollut viisi kuukautta poissa.

_________________________________________________________________________________

Paluu ei ollut turhan auvoinen. Ensinnäkin olin ja olen todella kiireinen. Kun tulee kesken lukuvuoden mukaan, pitää todellakin hypätä liikkuvan junan kyytiin. Välillä tuntuu, ettei kaikilla riitä ymmärrys siihen, että olen ihan oikeasti aika pihalla siitä, mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Monta hommaa on jo jäänyt rästiin, mutta pitää vain toivoa, ettei maailma kaadu, kun yritän pikku hiljaa koota itseni ja tottua uudestaan kurinalaiseen ja ahkeraan arkeen. Graduohjaaja onneksi osoitti jo odottamattoman paljon joustavuutta ja ymmärtäväisyyttä ja sanoi, ettei minun tarvitse tehdä tutkimussuunnitelmaa vielä tänä keväänä.

Jotkut pienet asiat ovat olleet Suomessa hämmentäviä. Ihan ensimmäisenä elämääni nyrjäyttivät yksinkertaiset keskustelu- ja asiakaspalvelutilanteet, toisin sanoen kielimuurin puuttuminen niissä. Epävarmuus siitä, mitä pitää sanoa, ja miten hankalasti keskustelu tulee etenemään, ja usein myös etukäteen hiipivä epäonnistumisen ja tahattoman tökeyden tunne oli pesiytynyt syvälle. Yhtäkkiä en tiennyt, miten vaikkapa huoltoaseman kassaa puhutellaan.

Kassalle rahaa ojentaessa ei tarvitse sanoa "olkaa hyvä" (eikä etenkään "prosím"). Hedelmät ja vihannekset pitää kaupassa itse punnita. Ostoksia taas ei tarvitse pakata kiireessä ennen maksamista, koska liukuhihnalla on tilaa. Bussin kyytiin tai kyydistä astuessa tulee hetkeksi olo, että jotain nappia pitää painaa, jotta ovet aukeavat. Kaduilla koirat ovatkin talutushihnoissa. Kirkot ovat pieniä, rakennusten julkisivut siistejä ja kadulla keskenään rupattelevien mummeleiden keskusteluissa on oikeaa merkityssisältöä. Missään ei ole katusoittajia eikä kerjäläisiä nelinkontin.

Vaihtoon liittyviä velvollisuuksia on yhä pari hoitamatta, pääasiassa siksi, että opintosuoritustodistukseni ei ole vielä saapunut, enkä siksi ole hoitanut kurssien korvaavuusjuttuja. Suurin osa käytännön asioista taitaa kuitenkin olla tehty: Letter of confirmation on allekirjoitettu ja palautettu todistukseksi vaihto-opiskelijuudesta, EU:n vaatimaan vaihtokyselyyn on vastattu. En malta odottaa, että saan lopullisesti huokaista ja jättää kaikki säätämiset ja sotkut taakseni.

Kävin heti ensimmäisellä viikolla yliopiston paluuorientaatiossa, jossa käytiin läpi näitä viimeisiä muodollisuuksia, paluun aiheuttamaa kulttuurishokkia, tulevaisuuden kansainvälistymismahdollisuuksia... Ja lueteltiin paljon positiivisia asioita ja ainutlaatuisen hienoja kokemuksia, joita me vaihdossa olleet kuulemma olemme kohdanneet. Jouduimme vieläpä juttelemaan pienissä ryhmissä kokemuksistamme.

Minulle jäi vähän kateellinen ja katkera olo, kun keskustelutoverit kertoivat, miten tavattoman avuliaita ja ystävällisiä ventovieraat olivat heidän kohdemaassaan.
Hienoista ja opettavaisista kokemuksista hehkuttaminen tuntui hyvin teennäiseltä, henkisesti etäiseltä ja oikeastaan väärältä. En olisi halunnut joutua keksimään hyviä kokemuksia voidakseni olla mukana keskustelussa yhtä paljon kuin muut.

Oikeastaan muutenkin paluuorientaatio vain korosti tunnetta siitä, että Kaikkien Muiden mielestä vaihto on maailmaa mullistavan upea kokemus, tähänastisen elämän paras seikkailu, suuri oppimiskokemus, kun taas minä en ihan rehellisesti voi vastata edes siihen "oliko kivaa" -kysymykseen "oli" – ainakaan tarkoittaen koko opiskelijavaihtoa kokonaisuutena.

Minun vaihtokokemukseni ei ole moisen hehkuttamisen arvoinen. En saanut uusia kavereita. Englannin kielitaito ei parantunut merkittävästi. Tšekin kielitaito parani, mutta taso on yhä alhainen ja se vähäkin varmaan unohtuu muutamassa kuukaudessa. Opinnot eivät edistä valmistumistani eivätkä välttämättä työllistymistäkään, vaikka olivatkin ihan mukavia. Opin, etten enää olekaan sietämättömän ristiallerginen raa'alle porkkanalle, mutta itsestäni, opinnoistani, tulevaisuudestani, kotimaasta tai Euroopasta en oivaltanut oikein mitään. Ilmeisesti yksin matkusteleminen on rohkea uroteko, josta pitäisi olla ylpeä, mutta minä tein sen jonkinlaisen pakon edestä. Ison osan ajasta olin muutenkin niin stressaantunut, etten ehtinyt jäädä miettimään, missä määrin minä nyt ylitän ja kehitän itseäni.

Kaikilla oli varmasti omat vaikeutensa, ei kenenkään matka voi olla yhtä auvoista kuin heidän puheittensa ensivaikutelma, mutta moni sentään sanoo silti, että kaikki oli vaikeuksien arvoista. Minä en ole ihan varma. Ihan kiva, että tuli käytyä, mutta en tiedä, harmittaisiko, jos olisi jäänyt kokematta. Monta hienoa asiaa olisi jäänyt kokematta, mutta niin olisi jäänyt myös ne monet (paljon hienoja useammat) vaikeudet.

En hingu uudestaan ulkomaille enkä epäröimättä suosittelisi sitä ihan jokaiselle, kuten minulle oli aina suositeltu.

_________________________________________________________________________________

Halvimmat lennot Prahaan maksavat 35 euroa. Kaupunki tuli tutummaksi ja mieluisammaksi kuin vaikkapa Helsinki, jossa asuin muutama vuosi sitten kolme kuukautta. Paljon jäi näkemättä. Nyt osaisin kieltä. Miksipä sinne ei voisi lähteä uudestaan? Yksin en kuitenkaan niin tekisi, vaikka sitten olisinkin vuorostani yksi niistä lyllerrysrintamien turisteista, joihin niin usein närkästyin.

Ja toisaalta, miksi lähteä juuri Tšekkiin? Minussa ei herännyt minkäänlaista rakkautta slaavilaisiin ja moni muukin kaupunki olisi taatusti näkemisen arvoinen.
Sitä paitsi sen ainakin tajusin, että lähempänäkin on paljon hienoa nähtävää ja koettavaa.

Vain vähemmän linnoja.