Kuinka monta sukkaa mahtuu käyrätorveen?

18.9. piti olla kaiken liikenteen ihan sekaisin lakkoilujen takia. Pääkaupunkiseudulla piti olla ruuhkaa, Helsinki-Vantaan lentokentälle jonoja. Lentojen piti olla myöhässä. Mutta mitään erityistä kaaosta tai ruuhkaa ei näkynyt. Tulimme ihan turhaan kentälle puolitoistatuntia ennen lähtöselvityksen aukeamista.

Lakkoa enemmän minua huoletti, meneekö käyrätorvi käsimatkatavaroissa vai ei.  Se on pari senttiä isompi kuin Norwegianin ohjeiden mukaan saisi. Olin kuullut cornistikollegoilta, että hyvin se mahtuu sinne ylälokeroon, mutta olin kuullut myös, että niistä voidaan oikeasti nipottaa todella tarkasti. Kaksi virkailijaa vakuutti lähtöselvitysvaiheessa, että kyllä se käy, mutta koneessa taas joku stuertti kommentoi hyvin epäilevään sävyyn, että siinä on kuule aika iso käsimatkatavara. Mutta se mahtui lokeroon helposti.

(Soitin vaikeutti pakkaamista aika paljon. Minullahan ei ollut käytännössä kuin iso matkalaukkuni varsinaisille matkatavaroille ja henkilökohtaisena tavarana penkin alle menossa läppärilaukku. Mietin moneen otteeseen, onko sitä mitään järkeä ottaakaan mukaan, kun voisin ottaa vähän enemmän vaatteita repussa, mutta koska näytti niin todennäköiseltä, että tulen soittamaan jossain, päätin ottaa sen uhallakin. Vanhemmat postittakoon talvivaatteita. Pari vaatekappaletta sain ängettyä soitinkoteloon ja jopa torven sisään.)

Portin luona oli näytöillä vieretysten kohteet Jyväskylä ja Praha.

Olin viimeksi lentänyt viisi, kuusi vuotta sitten. Olin unohtanut, miten hienolta pilvet näyttävät lentokoneesta. Istuin ikkunapaikalla ja katsoin ulos koko matkan, ja lopulta niskaan alkoi sattua toispuoleisesti. Katsoin, kun aurinko laski pumpulikenttien taakse ja kuunsirppi alkoi näkyä. Söin manteleita ja Fazerin sinistä. Välillä tuntui kylmä ja puristava jännityksen häivähdys, mutta se meni nopeasti ohi.

Lentokentältä otin taksin. Siinä oli uudehkon auton ja wunderbaumin tuoksu. Kuski ajoi vähän liian kovaa, vain yhdellä kädellä, eikä käyttänyt vilkkua kuin ehkä kahdesti koko matkan aikana. Oikeassa ranteessaan oli kultaketjuja, vasemmassa kalliin näköinen kello. Taustapeilistä roikkui rukousnauha. Koko matkan soi diskohtava lauluton jumputus. Tuntui oudolta, kun tienviitoissa oli eri fontit kuin Suomessa.


Yksissä liikennevaloissa seistessä jonkin vanhan ja korkean talon takaa näkyi ja kuului ilotulitusta. Hetken kuluttua näkyi jo vilaus Prahan linnasta.
"There's Charles Bridge", kuski sanoi, johon vain ynähdin vastauksen. En vieläkään tiedä ihan tarkkaan, miksi juuri Kaarlensilta on niin iso juttu, muuten kuin, että se on hienon näköinen. Pitää perehtyä aiheeseen.

Hostelli on ylämäkeen kapeaa mukulakivikatua. Uskalsin kiittää ja hyvästellä kuskin tsekiksi.

Nousin hissillä respaan ja otin avaimet ja petivaatteet. Jossain vaihtoraportissa muistan lukeneen, että Tsekissä saa tottua lukkoihin. Ne meinasivat jo alussa koitua ylitsepääsemättömäksi esteeksi, kun en saanut ensimmäistä lukkoa millään auki. Avain pyöri ainakin viisi kierrosta ja lukossa tuntui vakuuttavia naksahduksia, mutta se pysyi lukossa. Monta minuuttia pyörittelin avainta, kunnes sain oven auki. Sitten avainta piti toisellakin puolella pyöritellä, että oven sai takaisin lukkoon. Ja sitten edessä oli seuraava lukittu ovi.

Makuusalissa on viisi kerrossänkyä. Ihan siistin näköistä. Tyynyt vain ovat tuplasti sen kokoisia, mihin olen normaalista tottunut, ja yöllä kaikki tyynyn massa tuntui olevan ihan muualla kuin oman pään alla. Iso matkalaukku ei mahdu lukittavaan lokeroon sängyn alle, kun siellä on soitin ja läppärilaukku, mutta onneksi minulla on siihen iso munalukko. Ehkä uskallan jättää sen itsekseen sängylle kun lähden kaupungille.